Pertti Lassila: Ihmisten asiat


Pertti Lassila: Ihmisten asiat (Teos, 2013. 167 sivua.)

  Kuka sen lopulta tietää, onko ihminen muuta kuin se, millaisena häntä pidetään ja miltä hän näyttää. Olenko minä itse se, jollaisena itseäni pidän? Kun näen kuvani peilissä, tiedän, että se ei ole se, jonka Jarno ja muut näkevät, he näkevät minut eri tavalla kuin minä itse oman kuvani näen. Kun minä katsoin Jarnon peilikuvaa, se näytti vieraalta samaan aikaan kuin se oli tuttukin, mutta se ei ollut se Jarno, jonka minä tunsin, suu oli oudosti vinossa, siinä oli vieras ilme, en olisi sen näköisen miehen kanssa mennyt naimisiin.

Vanha nainen on haudannut syöpään kuolleen puolisonsa ja elää oman elämänsä ehtoopuolta hiljaisessa yksinäisyydessään. Lapsia ei ole, omat vanhemmat ja paras (ja ainoa) ystäväkin ovat kaikki kuolleet. Jäljellä on vain aikaa, jolla nainen ei oikein tiedä mitä tekisi. Hän tarkastelee elettyä elämäänsä, muistelee vanhempiaan, lapsuuttaan ja nuoruuttaan, elämänsä miehiä ja haaleaa avioliittoaan, Wienissä koettua nuoruuden iloa ja kaupungin naiselle vanhemmalla iällä tarjoamaa kauneutta, Jarno-miehensä kanssa tehtyä automatkaa vasta yhdistyneeseen Saksaan. Hän pohtii paljon kuolemaa, joka ei ole hyvä eikä paha asia, se on pelkkää valkoista, johon ei väriä heijastu, ei lankea varjoakaan.


Kirjaparka. Lassila esikoisromaaneineen joutui lähtemään matkaan surullisesta takaa-ajoasemasta mestarillisten kollegoidensa Murakamin ja Adichien välistä. Lukijakin oli vähän väsynyt ja niinhän siinä sitten kävi, ettei Ihmisten asioiden puhti oikein riittänyt, hyvä kun maaliin asti päästiin. Tarkastellaanpa vähän, mitä tapahtui. Aloin itse asiassa lukea kirjaa jo syksyllä, ja sen alusta pidinkin kovasti. Sitten tuli jotain, joku enemmän odotettu tai joku sellainen kirjaston oma, jota joku toinen jo malttamattomasti odotti, ja Ihmisten asiat jäi pöydälle vähän huilaamaan. Tänään luin kirjan aloittaen uudelleen alusta, halusin antaa sille kunnollisen mahdollisuuden lukemalla sen kerralla kokonaan, eikä kahdessa osassa parin kuukauden välein.

Pakko se on myöntää, Ihmisten asiat ei vaan kertakaikkiaan ollut minun kirjani. Älkääkä ymmärtäkö väärin, kirjassa on paljon hyvää: se sisältää paljon hienoja ajatuksia ja aika timanttisen viisaita lauseita, ja sellaisia harmaanhaaleita hetkiä, joissa näkee kauneutta jos oikein tarkasti katsoo. Lassilan kieli ja kerrontakin ovat omaäänisiä, hänen onnistuu herättää lakonisella tekstillään paljon ajatuksia. Kirjailija kirjoittaa pitkiä lauseita ja tuntuu rakastavan pilkkuja - yksityiskohta, joka aluksi tuntui kivalta ja jännältä ja vähän raijasiekkismäiseltä, mutta alkoi viimeistään kirjan puolivälissä vähän melkein uuvuttaa. Myös vahvasti filosofinen lähestymistapa tuntui sekä hyvältä että ei-niin-hyvältä, ja kirjan loppuvaiheilla aloin ajatella että jos jo edesmennyt Raija Siekkinen ja Brasiliassa vielä vahvasti porskuttava Paulo Coelho kirjoittaisivat yhdessä kirjan, se olisi tässä. Ihmisten asiat on nimittäin kuin Alkemistin suomalainen, synkkämielinen ja vähän masentunut pikkuveli.

  Jos ei katso ulos maailmaan, voi katsoa sisään itseensä. Minä katselen ja näen kuvia elämästäni, asioista, jotka satun muistamaan. Ihmiselämä, kun sitä katsoo, mitä siitä on jäänyt, se on kuin valokuvia, jotka ovat piirongin laatikossa päällekkäin ja lomittain monissa asennoissa, ei niillä ole tekemistä toistensa kanssa. On kuvia minusta ja on kuvia muista. Jotkut kuvat ovat sellaisia, että ei millään voi muistaa, miksi ne ovat muiden joukkoon joutuneet. Siinä on paikkoja ja ihmisiä, jotka ovat vieraita, vaikka ne ovat olleet tuttuja, ja on niitä, joita on pitänyt hyvin tärkeinä, eikä nyt voi muistaa, miksi niin oli.

Kirjan minäkertoja on hieman happaman ja tyytymättömän oloinen, ehkä vähän katkeroitunutkin vanha nainen, josta en pitänyt ollenkaan. Nainen jää nimettömäksi, eikä hänestä muutenkaan saa oikein mitään otetta. Tämä on varmasti kirjailijan tarkoituskin, ja joskus etäiseksi jäävät hahmot ovat pelkästään hyvä asia, mutta tämä nainen herätti minussa lähinnä vain ärtymystä. Lisäksi kesken kirjan katsotaan muutaman kappaleen ajan ihan muualle: ulkopuolinen kertoja kertoo nuoresta Eskosta, josta sittemmin tulee tämän päähenkilönaisen ensirakkaus. Esko-osio oli ehkä kirjan liikuttavin ja kaunein osuus, kuvaus nuoren miehen parista päivästä kesäisellä Ahvenanmaalla - mutta se ei tuntunut liittyvän mihinkään, ja vielä viimeisen sivun luettuanikaan en osannut nivoa niitä kauniita, mutta irrallisen tuntuisia kappaleita muuhun lukemaani. Eskon tarina tuntui jäävän vaille suurempaa merkitystä, se oli kuin pala, jonka huomaan lopulta kuuluvan aivan toiseen palapeliin. Olin hämmentynyt.

Minäkertoja tuntuu olleen koko elämänsä ajan vähän hukassa itseltään. Hän on tehnyt valintojaan sillä periaatteella, että kunhan nyt elämä olisi mahdollisimman vaivatonta ja tavallista, mutta kuoleman lähestyessä moni päätös tuntuu ainakin alitajuisesti kaduttavan. Hän muistelee kaikenlaista, ja vaikka on paljon sellaista, jota hän ei muista lainkaan, muistaa hän kuitenkin mielenkiintoisia asioita: lapsuuden sateisia päiviä saarimökissä, lapsena kadotetun rakkaan helmikorvakorun, teini-iän lyhyeksi jääneen hevosharrastuksen ja tallilla tammaa astuvan orin. Hän muistelee kihlausaikaansa ja sen kesän juhannuksen viettoa järvenrantahuvilassa, jossa viipyilevät menneiden kesien tuoksut, sekä synkkää salaisuuttaan, päätöstä, josta syysomenien makea tuoksu ikuisesti muistuttaa. Kaikkea - jopa lapsuusmuistoja - verhoaa jokin kummallisen samea, harmaa ilottomuus.

Myös kuolema tuntuu olevan melkein uuvuttavuuteen saakka läsnä kaikessa. Nainen miettii läpi vanhempiensa kuolemat, hän alleviivaa sitä, miten hänen miehensä tekemällä teki kuolemaa kuin raskasta työtä, hän muistelee parhaan ystävänsä kuoleman ja lukee suurennuslasilla lehtien kuolinilmoitukset. Vaikka romaani sisältää paljon hienoja ajatuksia muistamisesta, elämästä ja olemassaolosta sekä siitä, tunteeko ihminen lopulta ketään tai edes itseään, jäi minulle kirjasta vähän tunkkainen olo, sellainen kuin olisin istunut tuon vanhan naisen kahvipöytään ja minulle olisi tarjottu kahvin kanssa niitä konvehteja, jotka ovat maanneet kaapin perällä toistakymmentä vuotta muuttuen mauttomiksi ja kasvattaen pintaansa valkoista hyhmää.

  Ihminen on sitä, mitä muistaa olevansa, ja jos unohtaa olevansa jotakin, ei ole enää sitä, vaan muuta, mutta aina muistaa jotakin olevansa kunnes on kuollut. Sen jälkeen on muiden asia muistaa ja he muistavat aikansa, eikä heidän muistikuvistaan voi arvata, mitä niihin jää ja miksi se jää. Vähitellen se vähenee ja ohenee, ja jäljelle jää pelkkä lause, kuin ylivuotinen lehmuksen lehti, josta ei voi tietää, mistä puusta se on pudonnut, se ei sen kummempi ole kuin muutkaan pudonneet lehdet.

Vaikkei tämä ollut minun kirjani, uskon kuitenkin että tämä voi monelle olla oikea helmi. Lukekaa ajatuksella oheen liittämiäni sitaatteja, kokeilkaa kirjaa, ja käykää eritoten lukemassa Marian, Karoliinan ja Annin hienot arviot, he saivat tältä kirjalta sen kauniin ja ajatuksia herättävän lukukokemuksen, jota minäkin jäin kaipaamaan.

Kommentit

  1. Luonnehditpa tätä hienosti ja varmasti osuvasti! En ollut tästä aiemmin kuullutkaan enkä sitten innostunut nytkään, mutta ihailen vaan tapaasi kirjoittaa.

    Ei mulla muuta. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, kiitos - ihanasti sanottu. Toivottavasti teksti ei vaikuta ilkeältä, sillä se ei ollut tarkoitukseni, mutta rehellinen minun piti olla. En tykännyt, mutta yritin perustella miksi näin. :)

      <3 sinne!

      Poista
  2. Kiinnostuin kirjasta kustantamon katalogissa ja kotiutin sen jo kertaalleen kirjastosta, mutta niin vain palautin sen lukemattomana takaisin. En tiedä mistä johtui, mutta en vain halunnutkaan avata kansia. Mystisiä juttuja nämä lukuvalinnat ja -tuulet. Nyt tuntuu, että ei harmita vaikka kirja palautui lukemattomana takaisin kirjastoon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Villis, voi kun olisit lukenut niin voitaisiin vertailla lukukokemuksia. :) Kävin äsken lukemassa noiden muiden kirjan lukeneiden tekstit, ja tunnun olevan se ainoa kirjaa ymmärtämätön vastarannankiiski. :D

      Poista
  3. Oletpa kirjoittanut mielenkiintoisesti, vaikket itse kirjalle lämmennytkään. Minä saattaisin ehkä jopa pitää tästä kirjasta, ainakin tekstinäytteet vaikuttavat jotenkin kauniilta. Toisaalta voi olla, että kompuroisin samoissa kohdin kuin sinäkin, mutta sitähän ei voi lukematta tietää. Täytyypä laittaa nimi ylös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia, kiva kuulla, kiitos. :) Kyllä tätä kokeilla kannattaa, muut linkkaamani kirjan lukeneet ovat olleet aika ihastuksissaan.

      Poista
  4. Minä en ole kuullutkaan koko kirjasta - mutta kaikesta näköjään ei aina ole perillä. Ehkä tavallaan kiinnostuin, ehkä tavallaan en. Ehkä käyn lukaisemassa muiden arvioita kirjasta. :) Mutta minäkin laitan nimen ylös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Krista, käy ihmeessä! Huomasin nyt tekstini kirjoitettuani, että Annikin on tämän lukenut (ja ollut tähän tosi ihastunut!), lisäsin linkin Annillekin. Sinulla, nopealla lukijalla, ei tämän pienoisromaanin kanssa kauaa menisi, joten kokeile ihmeessä jos kirja tulee sopivasti jossain vastaan.

      Poista
  5. Jaksat kirjoittaa kauniisti ja mielenkiintoisesti niistäkin kirjoista, jotka eivät sinua niin innosta... Olipa ilo taas lukea tekstiäsi! <3

    VastaaPoista
  6. Minun kommenttini ei näköjään ole tullut läpi, joten tulen uudelleen sanomaan, että kirjoitit hienosti ja arvostavastikin kirjasta, josta et pitänyt. Minä tosiaan pidin, ja monet "haukkusi" kuulostivatkin minusta ihan kehuilta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Karoliina, edellinen kommenttisi on kai hävinnyt matkalla bittiavaruuteen, mutta ihanaa kun palasit kommentoimaan uudelleen. <3 Ja kiitos, hyvä jos koit näin. Yritin kirjoittaa asiallisesti ja perustellen, luulen ettei tässä ole nyt yhtään kyse siitä että kirja olisi huono, vaan siitä etten minä ollut oikea henkilö lukemaan sitä. :)

      Poista
  7. Vihdoinkin sain tämän kirjan luettua. Pidin kirjasta, mutta kirjan nainen oli vastenmielinen. En olisi viihtynyt hänen seurassaan. Myös hänen puolison kirjamaku ärsytt minuai. Lassilan kieli hurmasi minut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulla, olen samaa mieltä siitä, että nainen oli tosiaankin vastenmielinen. Lassilan kieli oli kaunista, mutta siitä huolimatta tämä ei kyllä ollut yhtään minun kirjani. Kiitos kommentistasi! :)

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit