Tampereen Teatteri: Patriarkka

(Kuvassa Mari Turunen, Kirsimarja Järvinen, Jukka Leisti, Heikki Kinnunen, Ritva Jalonen, Risto Korhonen, Arttu Ratinen ja Elisa Piispanen. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Patriarkka 26.10.2016
Käsikirjoitus: Juha Jokela
Ohjaus: Samuli Reunanen
Ensi-ilta Tampereen Teatterin päänäyttämöllä 8.9.2016
Kesto n. 2 tuntia 40 minuuttia (väliaikoineen)
Lavastus- ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen, valosuunnittelu Tuomas Vartola, äänisuunnittelu Jaakko Virmavirta, videosuunnittelu Joonas Tikkanen, kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström

Kuusikymppiset Heimo (Heikki Kinnunen & nuorena Heimona Antti Tiensuu) ja Virpi Harju (Ritva Jalonen & nuorena Virpinä Pia Piltz) viettävät leppoisia eläkepäiviään Normandian auringossa. Aiemmin diplomi-insinöörinä ja opettajana työskennelleen pariskunnan päivät täyttyvät hyvästä viinistä, puutarhanhoidosta ja shakinpeluusta - kunnes Heimolle tulee mieleen ajatus: hän haluaa palata kotimaahan ja hankkia elämäänsä vielä yhden merkityksellisen projektin, sillä Suomi pitää auttaa uuteen nousuun. Virpi vastustaa ajatusta, mutta siitä huolimatta paluumuutto Pohjolaan on edessä.

Suomessa odottavat pariskunnan lapset; tytär Jonna (Elisa Piispanen) ja tämän nelikymppisiään viettävä isoveli Jarno (Risto Korhonen), jonka vaimo Petra (Mari Turunen) odottaa parille kolmatta lasta. Heimo tapaa myös vanhan ystävänsä Kalen (Jukka Leisti) ja tämän Anja-vaimon (Kirsimarja Järvinen) pitkästä aikaa. Sopiva ja kiinnostava projektikin tuntuu löytyvän, kun Jarnon kaveri Marko (Arttu Ratinen) esittelee Heimolle ydinvoimalaprojektia, jossa hän itse työskentelee.

Vanhempien paluun kunniaksi järjestetään juhlaillallinen perheen ja ystävien kesken. Alun juhlava ja miellyttävähkö tunnelma muuttuu kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun juhlaväki alkaa pitää puheita, ja pinnan alla kyteneet jännitteet alkavat purkautua. Yhdellä jos toisellakin on painavaa sanottavaa.

(Kuvassa Heikki Kinnunen ja Ritva Jalonen, Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Patriarkka on saanut hurjasti kehuja ensi-illastaan lähtien, ja minäkin astelin Tampereen Teatterin päänäyttämön katsomoon mieli odotuksia pursuillen. Olin lukenut ennakkoon pelkästään näytelmän juonikuvauksen, muut odotukseni syntyivät lähinnä työryhmästä. Kun näyttelijäjoukosta löytyy kolmikko Kinnunen - Korhonen - Leisti ja siihen päälle vielä Kummeli-komediennet Jalonen ja Turunen, ajattelin että näytelmä lie draamaa höystettynä runsaalla huumorilla. Patriarkka osoittautui kuitenkin ihan toisenlaiseksi, ja se veti maton altani useampaankin otteeseen. Koskettavan herkän pojan roolin tehnyt Risto Korhonen sai naurun sijasta silmäni kostumaan, Mari Turunen olikin tiukka ja suorasanainen älykköfeministi ja Ritva Jalosen äidin rooli veti hyvin vakavaksi ja mietteliääksi. Heikki Kinnusen Heimo oli etenkin toisella puoliajalla aivan sydäntäsärkevän surullinen hahmo. Onneksi sentään Jukka Leisti näytteli roolissa, jonka tyyppisissä olen useimmiten tottunut hänet näkemään - hassua, mutta vanheneva, häijy ja irstas ukonkuvatus sai minut tuntemaan oloni tutuksi ja turvalliseksi. Jotain on vielä ennallaan, tämä palanen teatterimaailmassa paikoillaan. :)

Juha Jokelan teksti käy läpi monia suuria ja merkityksellisiä teemoja. Se pureutuu sukupolvien ja -puolten välisiin ristiriitoihin, tarkastelee vanhemmuutta, vanhemman ja lapsen ja toisaalta puolisoiden välistä rakkautta, perhedynamiikkaa, ystävyyttä ja avioliittoa. Se saa katsojan pohtimaan itseään suhteessa muihin ja ympäröivään maailmaan, miettimään mikä on liiallista itsekkyyttä, milloin taas ihminen antaa liikaa periksi. Puhumattomuus ja toisen ohi puhuminen näkyvät monessa. Patriarkka antaa myös kasvot pelolle, joka tekee ihmisen sokeaksi lähimmäisensä tarpeille - ihan kuin ne asiat, joita ei näe, eivät olisi olemassa. Teksti on kokonaisuutena puhutteleva ja koskettava, ja se antaa katsojalle kotiläksyksi paljon ajatustyötä ja henkistä pureskeltavaa.

Jokelan käsikirjoitus on ainakin näin maallikon silmissä myös tekstillisesti todella vaativa ja haastava. Se sisältää pitkiä ja hankalia dialogeja ja monologeja, joissa on myös sisällöllisesti paljon tiukkaa asiaa; esimerkiksi politiikkaan, sähköntuotantoon ja ydinvoimalamaailmaan liittyvää jargonia ja terminologiaa. Ajattelisin siis, että teksti vaatii näyttelijöiltä paljon.

Patriarkka olikin kokonaisuutena vakuuttava. Näyttelijäntyöhän oli toki aivan timanttista, ja jokainen näyttelijä loisti vuorollaan. Sitä keventävää huumoriakin löytyi, hauskimpina yksityiskohtina mieleeni jäivät alkupuoliskon hulvaton Skype-puhelu Ranskasta Suomeen, sekä Kirsimarja Järvisen rooli, jossa hän pääsi loistamaan erinomaisen rytmiikan ja ajoituksen tajun omaavana komediennena. Vaikuttavia kohtauksia oli useita: esimerkiksi äidin ja pojan keskustelu sairaalavuoteen äärellä oli riipaisevan koskettava, koko pitkä illalliskohtaus dialogeineen herkullinen, ja sekä Petran ja Jarnon synnytyskohtaus, että Virpin ja Heimon loppukohtaus omalla tavallaan unohtumattomia. Ohjaus oli taidokas ja näyttelijäntyötä kunnioittava: pidin paljon esimerkiksi siitä, miten lavalla oli samanaikaisesti läsnä ikään kuin monia eri paikkoja, tilanteita ja keskusteluja, mutta valaistuksella ja napakalla rytmityksellä osoitettiin kulloinkin elettävä tilanne.

(Kuvassa Mari Turunen, Ritva Jalonen ja Heikki Kinnunen. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Palaan vielä yhteen näyttelijään: Heikki Kinnunen on niin ikoninen hahmo, että häntä katsellessaan lumoutuu täysin. Ei tajua enää katselevansa näyttelijää, vaan Kinnunen on jollain kummallisella tavalla kaiken sellaisen yläpuolella - hän vain hyvin yksinkertaisesti on juuri sitä, mitä kulloisellakin hetkellä esittää. Hänen Heimossaan on lämpöä ja syvyyttä, ja samalla niin tunnistettavaa ikäpolvensa suomalaisen miehen juroutta, ettei tuosta enää aidommaksi pääse. Heimoon kiintyy ja hänelle toivoo hyvää. Heimo on mikä on, mutta silti häntä on pakko vähän rakastaa.

Patriarkka ei takuulla tyhjene kertanäkemällä, mutta minun mieleeni se jätti hienoisen - tosin terveen ja varmasti hyvää tekevän - ahdistuksen. Siinä missä edellispäivänä näkemäni Viita 1949 saa minut haaveilemaan kymppikortista kyseisen näytelmän esityksiin ja miltei muuttamisesta makuupussin kanssa TTT:n Eino Salmelaisen näyttämön lämpiöön, tuntuu että Patriarkan kanssa tämä oli tässä. Jää hyvästi, rakas Heimo Harju. Vietin Sinun ja perheesi kanssa hienon illan, ja lupaan etten unohda Sinua, mutta nyt minun on aika jatkaa matkaa. Toivon Sinulle kaikkea hyvää, monia shakkimatteja, maukkaita vanukkaita ja muita pehmeitä jälkiruokia, sekä ennen kaikkea onnellisia päiviä rakkaimpiesi kanssa. Olet ne takuulla ansainnut. ♥

(Kuvassa Heikki Kinnunen ja Jukka Leisti, Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Pääsimme katsomaan Patriarkan Tampereen Teatterin pressilipuilla. Kiitos! Myös näytelmän kanssani nähnyt ystäväni Kaisa kirjoitti näytelmästä täällä.

Kommentit

Suositut tekstit