sunnuntai 10. elokuuta 2014

Tove Jansson & Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari


Tove Jansson & Tuulikki Pietilä: Haru, eräs saari (WSOY, 1996. 103 sivua. Alkuteos Anteckningar från en ö, 1996. Suomentanut Liisa Ryömä.)

  Hän kirjoittaa valon nopeasta vaihtumisesta - rankkasade pyyhkäisee ohi, pilven varjo muuttaa maailman hetkiseksi, ukonilma värjää maiseman bengaalivalolla ja nostaa karit pintaan ja tekee ne kellanvihreiksi. Ja sumussa meidät on rauhoitettu maailman laitimmaiseen kolkkaan. Hän merkitsee muistiin myös sateenkaaren. [--] Ja hän merkitsi muistiin; sää on aina arvaamaton, meri kohoaa äkkiä, tulossa on kova tuuli. Meri laskee nopeasti, siis myrsky on tulossa. Sitten hän sanoo ettei meri tee yhtään mitään ja samassa tuuli vie korvat päästä. Hän lisää että oikeastaan kaikki asialliset muistiinpanot ovat idioottimaisia, meri kun voi käyttäytyä ihan miten hyvänsä.

Eilen 9.8.2014 tuli kuluneeksi sata vuotta rakastetun Tove Janssonin syntymästä. Kuten niin monelle muullekin, myös minulle kaikki lukemani Toven tuotanto on jättänyt sydämeen lähtemättömän jälkensä. Kaksi suurinta Tove-kirjarakkauttani eivät kuitenkaan löydy naisen (varmaankin tunnetuimpien) muumiromaanien joukosta, vaan minulle kaksi ehdottomasti rakkainta ja tärkeintä teosta ovat iki-ihana Kesäkirja (josta esimerkiksi Luettua elämää -Elina bloggasi juuri eilen) sekä tämä muistelmateos Haru, eräs saari. Jälkimmäinen puuttuu vielä omasta hyllystäni (luulen, että kyseessä on kirja, jota kirjahyllyyni kipeimmin kaipaan), sen löytäminen kirjakaupoista ja antikvariaateista tuntuu vaikeammalta kuin se kuuluisa neulan löytäminen heinäsuovasta.

Haru, eräs saari kertoo taiteilijapariskunnan vuosikymmeniä kestäneen saarielämän alusta loppuun. Alussa ovat rakkaus mereen, kiviin ja kallioihin, itsepäinen kaipaus ja unelma omasta pienestä saariparatiisista. Muutamaa pikkusaarta kokeiltuaan he löytävät Pellingin saaristosta Klovharunin, kahtia haljenneen atollin muotoisen ulkoluodon, jonka keskellä on laguuni. Siellä Tove ja hänen elämänkumppaninsa Tuulikki (tai Tooti, kuten Tove häntä kutsuu) tietävät löytäneensä paikan, jossa tahtovat asua. He anovat kunnalta rakennuslupaa ja asettuvat odottaessaan taloksi pieneen luodolle pystyttämäänsä keltaiseen telttaan, joka iltaisin mereltä päin katsottuna näyttänee kiinalaiselta lyhdyltä tai valaistulta appelsiinilta.

  Satoi koko viikon ja lammikko tulvi ja valui teltan ohi kalliota alas ja löyhkäsi hirmuisesti. Me uneksimme siitä miltä mökki näyttäisi. Huoneessa olisi neljä ikkunaa, yksi joka seinällä. Kaakossa annoimme tilaa suurille myrskyille jotka raivoavat saaren poikki, idässä kuu saa peilailla laguunissa ja lännessä on kallioseinämä jossa kasvaa sammalta ja kallioimarretta. Pohjoiseen on voitava tähystää jotta näkisi mitä on tulossa ja ehtisi totutella.

Pari tutustuu pellinkiläiseen kalastaja Brundströmiin, joka pistää töpinäksi. Räjäytys- ja rakennustyöt luodolla alkavat, on syksy 1964 ja kiire; syyssäät voivat olla arvaamattomia ja ennen lumentuloa mökki on saatava siihen pisteeseen, että siinä on katto suojaamassa rakennuksen runkoa. Mökin rakentaminen sujuu lämpimässä yhteisymmärryksessä. Tove kirjoittaa muistiinpanojaan: Ollaan marraskuussa ja rakennetaan minkä keritään, hauskaa! Ja kylmää! Projektiin ei suhtauduta liian vakavasti ja ryppyotsaisesti: välillä on aikaa harjoitella tarkkuusammuntaa, tai käydä pienellä seikkailulla Pellingissä etsimässä tulipaloa tai mereen heitettyä viinalastia. Daamit kokkaavat mitä milloinkin, mutta Brundströmin makuun kaikki naisten aikaansaamat ateriat eivät aina ole. Saarelle saapuu myös Vanharouva Jansson kissoineen. Lopulta mökki valmistuu, on aika sanoa Brunströmille haikeat hyvästit ja rauhoittua arkeen keskellä sumuista merta.


Elämä meren äärellä opettaa nöyryyttä ja kärsivällisyyttä, ja Toven optimismi sekä Tootin lannistumaton huumorintaju tulevat usein tarpeeseen. Moni työ tuntuu turhalta, kun meri palauttaa rannasta siivotut kivenmurikat ja tyhjentää mennessään halkovajan vieden kaiken hakkuupölkkyä myöten. Ja silti naisilla on intoa ja voimia aloittaa kaikki sinnikkäästi alusta. Kaiken kantavana voimana tekstistä on luettavissa jatkuva elämänilo ja -nälkä.

  Tekeehän sitä virheitä. Mutta entä sitten?
  Joskus tuntui samalta kuin silloin kun on onnettomasti rakastunut, kaikki on ikään kuin suurentunutta, minusta tuntui esimerkiksi että tämä suunnattoman lellitelty ja kaltoin kohdeltu saari oli elävä olento joka inhosi meitä tai sääli meitä, aina sen mukaan miten me käyttäydyimme tai miten nyt sattui.

Ikääntymistä Tove tarkastelee teoksessa sekä oman äitinsä että itsensä kautta. Hän tekee pieniä, mutta tarkkanäköisiä havaintoja, ja monet lauseet ovat niin kauniita ja täynnä lempeää haikeutta, että niiden lukeminen koskettaa syvältä. Luopuminen ja irti päästäminen saattavat tehdä vähän kipeää, mutta sitäkin voi pohtia ilon, lämmön ja positiivisuuden kautta, jos tekee kuten Tove. Hänen elämänasenteessaan on niin paljon opittavaa ja omaksuttavaa, mutta haluaisin olla joskus kuten hän: nainen, joka näkee elämän seikkailuna, ottaa jokaisen päivän vastaan sellaisena kuin se tulee, ja on niin vapaa ja sinut itsensä kanssa, että voi vaikkapa tervehtiä ylilentävää rannikkovartioston helikopteria kunnioittavalla ja koko sydämestään iloitsevalla tanssilla. Myös Toven ja Tuulikin pitkän parisuhteen arjen tarkastelu tuntuu jotenkin turvalliselta ja lohdulliselta.

  Jos elää pitkään kahdestaan, varsinkin saarella, voi muuttua vaitonaiseksi. Sanomiset liittyvät yleensä arjen tapahtumiin, ja jos arki sujuu tavanmukaisesti, puhutaan vielä vähemmän. Kun tuli liian hiljaista, minä nousin mäelle, ja jolleivät lokit kirkuneet täyttä kurkkua, olivat ilmat ja tuulet sentään äänessä, ja joskus aivan tyynellä saattoi kuunnella huomaamatonta taukoamatonta tapahtumista maassa, pihlajan alla tai avokuistilla, varsinkin yöllä. Ja sumussa huusivat laivat.
  Joka kerta kun sumu alkoi tihetä sanoimme toisillemme että nyt tulee sumuista, sitten sanoimme kuten tavallista että nyt se tuli, eikä siitä sitten ollut enempää puhumista.


Rakastan tässä kirjassa oikeastaan kaikkea: meren ja saariston kuvausta, Toven elämänviisautta ja vanhenemiseen liittyvää pohdintaa, sitä miten kirjan lukeminen tuo nämä kaksi ihailtavaa naista lähelle niin että he tuntuvat tutuilta ja rakkailta. Toven kerronta on niin lämmintä ja elämänmakuista, hänen huumorinsa lempeää ja samalla muumikirjoista tutulla tavalla hieman ilkikurista ja itselleen hymyilevää. Tuulikin Klovharunia kuvaava taide koristaa kirjan sivuja, ja kuvat ovat ihmeellisiä, niin seesteisen kauniita ja rauhoittavia, ja samalla eläviä ja voimallisia. Meren voi haistaa, kuulla korvissaan sen kohinan ja lokkien äänet. Kuvia voisi tutkia loputtomiin. Rakastan myös sitä, miten teos sijoittuu minulle tuttuihin ja rakkaisiin maisemiin: Porvoosta haetaan rakennustarvikkeita, maalaiskunnalta rakennuslupaa, tekstissä vilahtelevat nuoruusvuosiltani tutut Pellinki, Kråkö ja Hattula. Kaikki tuntuu niin hyvältä ja tutulta, että lukiessa on koko ajan lämmin ja onnellinen olo. Tämä on yksi niistä Elämäni Kirjoista, joihin haluan aina säännöllisesti palata.

Haru, eräs saari on rakas myös Koko lailla kirjallisesti -blogin Jennille. Saaren kuvia kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa porvoolaissuosikissani, Millaista elämää -blogissa (Milla kävi tänä kesänä siellä, minne kirjallisuustriommekin niin kovasti kaipasi). Ja eilen, Toven syntymäpäivänä kirjablogeissa oli seurattavissa Tove-aiheinen blogimaraton. Sen ideaa ja maratoniin osallistuneita blogeja kannattaa käydä tutkailemassa maratonin ideoineessa emäntäblogi Bokbabbelissa. Itse aion nyt nauttia kahvia ja jäätelöä eilisen syntymäpäiväsankarin kunniaksi - kiitollisuudella ja rakkaudella Tove Janssonia kohtaan. ♥

19 kommenttia:

  1. Voi rakkaus ja voi ihanuus. Haru. Eräs saari on kirja, jonka minäkin niin haluaisin omistaa. Opiskeluaikaan lainasin kirjan kirjastosta muutaman kerran, mutten silloin raaskinut ostaa ja nyt kappaleet ovat kyllä kiven takana tai jossatin.

    Kesäkirja on yksi omistakin suosikeistani, mutta eniten rakastan Kuvanveistäjän tytärtä.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, älä muuta sano! <3 Ja kyllä, tätä tuntuu olevan melkein mahdotonta saada haltuunsa muuten kuin kirjastosta. Minäkin lainaan Harua aina silloin tällöin, uusin lainan moneen kertaan ja haaveilen omasta kappaleesta. Voi kunpa tästäkin tulisi uusintapainos, kuten niin monista muista Toven kirjoista on viime aikoina tullut.

      Kuvanveistäjän tytär on minulla vielä lukemattomien listalla. Olen kyllä ostanut sen jo hyllyyni, ja luulen lukevani senkin tämän juhlavuoden aikana.

      <3 sinne!

      Poista
  2. Siinäpä kirja, jonka haluaisin lukea! Kirjoitat siitä niin kauniisti, että aivan liikutun. Toven tanssin pystyn kuvittelemaan, sillä näyttelyssä pyöri eräs sellainen ja sekin sai minut itkemään. Kesäkurja veti minut näköjään herkäksi... Jansson-intoni vain kasvaa juhlavuoden edetessä. Ihana kirjoitus, Sara!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, tämä sinun täytyy ehdottomasti lukea! Ja tässä on myös meriteema, eli kirja sopii mainiosti myös lukupiiriinne. :) Viime viikolla eräässä Jansson-dokumentissakin näytettiin Toven tanssia, ja sen katsomisesta tuli ihana olo. Onnellinen ja liikuttunut. Että voi olla (ollut) jotain niin ihanaa kuin Tove Jansson. <3

      Kiitos, ihana ystäväni! <3

      Poista
  3. En ole vielä Ateneumin näyttelyynkään ehtinyt -- jospa tämän viikon lopulla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Assyriologi, ehditköhän lopulta näkemään Tove-näyttelyn? Toivottavasti! <3

      Poista
  4. Haru, eräs saari on ihana. Itsekin sen omaan hyllyyn haluaisin, mutta kuten sanoit - vaikealta näyttää, ehkä jopa mahdottomalta.

    Ihania kuvia jälleen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katri, toivottavasti Harusta otettaisiin vielä joskus uusi painos...

      Kiitos kuvakehuista, tuli hyvä mieli! <3

      Poista
  5. Tämä on ihana kirja, ja postauksesi siitä on niin kaunis ja hyvin kuvaileva <3 Kirja puuttuu minultakin, täytyy vain pitää silmänsä auki, ei tiedä milloin se yllättäen tulee vastaan!

    VastaaPoista
  6. Miksei tästä kirjasta oteta uusintapainosta? Minäkin olen yrittänyt metsästää kirjaa antikvariaateista jo pitkään ja huonolla menestyksellä. Jotkut, tärkeät, ihanat kirjat pitäisi saada omistaa, koska haluaisi lukea niitä joka päivä, lauseen sieltä, toisen täältä, niin että sanat imeytyisivät lopulta itseen kokonaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjailijatar, ihan samaa ihmettelen! Juttelin alkusyksystä erään antikvariaatinomistajan kanssa, ja hänkin sanoi, että on äärettömän harvinaista, että Harua liikkuu missään. Voi kunpa tästä tosiaan otettaisiin uusintapainos. <3

      Poista
  7. Luin tämän nyt vihdoin ja viimein ja voi kuinka olen kanssasi samaa mieltä. Että osaisi tanssia helikoptereille, luopua kun on sen aika ja jaksaa ajatella lempeästi vaikka välillä kiukututtaisi niin kovasti. Nyt huomaan kaipaavani tätä teosta myös omaan hyllyyni, tämä on selvästi sielukirja. Voisin lukea vaikka tarvikeluetteloita, vaikka niitä vain ja haaveilla kalliosaarista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Linnea, oi! ♥ Kävinkin jo lukemassa ihastuttavan bloggauksesi, ja tuli niin ikävä tämän kirjan ja ylipäänsä Toven maailmaan. Ja kyllä: tämä on tosiaankin sielukirja! Että jotain näin ihanaa voikin olla. ♥

      Poista
  8. Ihana bloggaus ihailemastani Tovesta - tuolla saarella olisi upea käydä. Tuo kirja on löydettävä jostain ....!

    VastaaPoista
  9. Hejsan! Jag har boken! Ifall något hittar den på svenska så byter jag gärna!
    Ta kontakt, 0409007000, Saara.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...