Eeva Kilpi: Noidanlukko


Eeva Kilpi: Noidanlukko. Sarja lapsuudesta (WSOY, 2009. 1. painos 1959. 158 sivua.)

  Pienet tytötkin pääsevät sentään päivien yli ihmeesti. Tulee uusia, iloisempia päiviä, ja tulee vielä paljon, paljon surullisempia päiviä. Iloiset päivät ovat punaisia, ne ovat niin kuin mansikka polun varrella rantaan mentäessä, ne toiset taas ovat mustia, ne ovat niin kuin tähdetön pakkasyö tai se pimeys, joka voi kätkeytyä elävienkin silmien taakse. 
  Se päivä, jolloin äiti ompeli pitkää, valkoista pussia niitä kaikkia muita varten, jotka selvisivät pakkasöistä, se oli sellainen rumanruskea.

Noidanlukko on eräänlainen tarinasikermä, joka kertoo Ennin, pienen karjalaistytön ja perheensä vanhimman tyttären lapsuusvuosista. Eletään 1930-lukua, siis sotaa edeltäviä vuosia. Lyhyissä kertomuksissa seurataan Ennin elämää viisivuotiaasta aina oppikoulun toiselle luokalle saakka. Kirjan takakannessa sen mainitaan olevan novellikokoelma, ja kirjastostakin kirja löytyy novellihyllystä. En ole luokituksesta kuitenkaan aivan samaa mieltä; minusta Noidanlukko on paremminkin hieman vaikeasti määriteltävissä oleva episodimainen pienoisromaani samaan tapaan kuin esimerkiksi Tove Janssonin teokset Kesäkirja tai Reilua peliä. Jokainen luku täydentää kuvaa pienen Ennin elämästä ja lähipiiristä, niissä esitellään tytön elinpiirissä vaikuttavia henkilöitä ja tapahtumia. Tarinat muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, tyttö kasvaa ja elämä menee eteenpäin.

Enni on viisivuotiaaksi asti perheen ainoa lapsi, hieman tietämättäänkin yksinäinen tyttö. Tytön ensimmäinen ystävä saapuu hänen elämäänsä hevoskuormassa kirkuvan porsaan ja punaisin lasiovin koristetun senkin välissä. Vaikka yhteisiä päiviä ei ole montaa muuttokuorman viedessä Ennin perheineen pian uuteen kotiin, istuttavat leikit neljävuotiaan Seijan kanssa lapsen mieleen ensimmäisen ystävyyden siemenen. Pian syntyy pikkusisko, ja vähitellen äidin mukaan yksin kasvaneesta ja pikkuvanhasta mörököllistä kasvaa vilkas ja sosiaalinen lapsi, joka tykkää kovin monista asioista; lihavasta Kaija-koirasta, vastalypsetystä maidosta, jota juodaan iltaisin halkolaatikon päällä istuen, kauniskiharaisesta Ollista ja vähän kovaa hiihtävästä Toivostakin. Enni on isän tyttö, ja koska hän tietää isän toivoneen poikaa, tekee hän kaikkensa ollakseen juuri isän silmissä reipas ja taitava.

Ennin lapsuusvuosia kuvataan kauniisti ja tarkkanäköisesti. Kilpi tavoittaa oivallisesti lapsen ajatusmaailman ja kerronta on mutkatonta ja läpeensä uskottavaa, rivien väleistä on luettavissa vahva omakohtaisuus. Perhe elää tavallista kolmikymmenlukulaista arkea; hoidetaan omia lehmiä, käydään kalassa, tienataan perheelle leipää pöytään pitämällä pientä kettutarhaa tai ravustamalla joenmutkassa. Toki arkeen mahtuu pieniä vastoinkäymisiä ja huolenaiheita - mykkäkoulua pitävä isä, kuolemaa lähestyvä mummo, jonka silmät näyttävät haalistuneilta ja vettyneiltä aivan kuin olisivat lionneet järven pohjassa aikojen alusta saakka, koulutyttöjen huoli siitä kuka tykkää kenestäkin - mutta kuitenkin lapsen maailmassa on vahva perusturvallisuuden tunne. Kun lopuksi lapsuuden huolettomat vuodet päättyvät siihen, että sota hajottaa perheen, isä lähtee sinne jonnekin ja äiti lapsineen aloittaa pitkän evakkomatkan kohti tuntematonta, on kontrasti idyllistä eloa vasten niin suuri, että tunnekuohu lukiessa on valtava. Viimeisten lukujen yllä leijuu suuri suru, ja lukeminen tekee melkein kipeää.

Ajankuvaus on miellyttävää, tunnelma kirjassa on vahva. Kilpi vie lukijansa sotaa edeltävään kauniiseen Karjalaan, pienen maatalon arkeen, kylän kansakoulun välitunneille ja metsäpoluille, joita pitkin lehmät viedään kesäisin laitumelle. Kerronta ruokkii kaikkia aisteja, pitkät kesäpäivät tuntee lämpönä ihollaan, kukkivan tuomen, lypsylämpimän maidon ja niityllä laiduntavien lehmien lempeän tuoksun voi melkein haistaa.

  Hämärä oli tullut ihan huomaamatta. Se oli ryöminyt salaa aukeaman laitaan ja henki nyt valkeata usvaa puron ja angervoitten ylle. Lehtien alla oli mustaa ja isäkin näkyi vain epäselvästi tummuvaa taustaa vasten. Kosteus nousi purosta maalle ja kiipesi ensimmäisinä vilunväreinä paljaita sääriä ylös. Enni näki, tunsi ja lopulta haistoikin hämärän. Se oli kuin lukemattomien, metsän kätköissä kasvavien kukkien muistutus itsestään.

Noidanlukko oli lumoava, syvästi koskettava ja mieleenpainuva lukukokemus, joka sai lopuksi tämän lukijan itkemään. Lisäksi se muistutti jälleen kerran, miten uskomattoman taitava, viisas ja lämmin kertoja Eeva Kilpi onkaan. Olen lukenut häneltä aiemmin suuren määrän runoja, sekä muistelmateokset Talvisodan aika ja Välirauha, ikävöinnin aika, ja olen enemmän kuin onnellinen siitä, että minulla on vielä suurin osa naisen teoksista lukematta. Edessäni on siis vielä monia hienoja ja lumoavia hetkiä yhden Suomen parhaimpien kirjailijoiden tuotannon parissa.

Muualla: K-blogiTea with Anna KareninaKannesta kanteen ja Kirjanainen.

*****

Osallistun tällä Eeva Kilven hienolla (mutta 50-vuotisjuhlapainoksestaankin huolimatta hieman unohdetulla?) esikoisteoksella kirjabloggareiden Vanhan kirjan päivä -tempaukseen. Olen monen muun kirjabloggaajan lailla huolissani siitä, miten lyhyt kirjan elinkaari nykyisin on. Jo alle vuosi sitten julkaistuja kirjoja myydään alennuksessa muutamalla eurolla, ja kun uusi puolivuotiskausi alkaa, alkavat jo puolivuotiaatkin kirjat vähitellen painua taka-alalle ja unohduksiin. Näin ei saisi olla, ja toivonkin ihmisten sekä ostavan ja lukevan tasaisesti myös niitä hieman vanhempia kirjoja. Hyvä tarina kun ei nimittäin vanhene koskaan.


Kommentit

  1. Tämä päivä on yhtä juhlaa, kun on saanut lukea toinen toistaan hienommista vanhoista kirjoista! Tästäkään en ollut kuullutkaan, joten ei ollut turha tämän päivän idea.

    Kirjoitat hyvin kunnioittavasti Kilven kirjasta ja hänen runojensa lukijana kiinnostuin myös tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, minulle tämä päivä on ollut yhtä paikasta toiseen lentämistä, enkä ole ehtinyt lukea vasta kuin pari blogiarviota vanhoista kirjoista. Onneksi nämäkään tekstit eivät vanhene, luen lisää sitten loppuviikosta kun ehdin. :)

      Lue tämä joskus, uskon nimittäin että pitäisit Noidanlukosta todella paljon! <3

      Poista
  2. Blogissani on sinulle haaste: http://kaisareetta-t.blogspot.fi/2014/04/kohtaamisia-kirjassa-haaste.html :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, kiitos haasteesta, otan sen ilman muuta ilolla vastaan. :) Olenkin käynyt lukemassa jo sinun hienon haastevastauksesi (kännykällä, siksi en ole vielä kommentoinut), palaan sinne vielä. Ja nyt laitan aiheen taas mietintämyssyyni hautumaan.:)

      Poista
  3. Tämä on toistaiseksi ainoa Kilveltä lukemani teos. Luin tuon 50-vuotisjuhlaversion ja siitä muistaakseni tein pienen jutun lehteenkin. Upea pienoisromaani! Minustakin novellikokoelma on väärä kategoria tälle. Päätin tuolloin, että Kilpeä on luettava lisää, mutta toistaiseksi en ole ehtinyt. Pitääpä taas laittaa muistiin! Kiitos esittelystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirsi, olen ihan samaa mieltä: Noidanlukko on tosiaan upea kirja! Eivätkä nämä kyllä mitään novelleja ole, tarinahan jatkuu luvusta toiseen miltei siitä, mihin edellinen luku jäi. Kilpeä pitää tosiaan lukea lisää! :)

      Poista
  4. Heippa Sara-ihana! Pohdiskelin tässä, että pitäisikö Noidanlukko ostaa omaksi verkkokirjakaupan kesäalesta vai lainaisinko sen kirjastosta. Alkaa tuntumaan siltä, että haluan kirjan omaksi, kiitos hienosta arviosta! <3

    Oma jo edesmennyt mummini oli Kilven kanssa samaa ikäluokkaa ja Karjan evakkoja hänkin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No heippa ihana Maria! <3 Kyllä tämä Noidanlukko semmoinen pieni helmi on, että sillä on varmasti paikkansa omassa hyllyssä. Kiitos vinkistä, voisin nimittäin itsekin ostaa tämän. :)

      Ja sinulle tämä kirja antaa varmasti paljon, sillä sehän voisi yhtä lailla kertoa mummistasi! <3

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit