perjantai 8. marraskuuta 2013

Mikko Rimminen: Nenäpäivä


Mikko Rimminen: Nenäpäivä (Teos, 2010. 339 sivua.)

  Kului muutama voitaikinan värinen syyspäivä, joiden aikana en saanut oikeastaan mitään muuta aikaiseksi kuin vähän höytyväisiä ajatuksia. Tällaisia ne varmaan ovat onnellisten ihmisten päivät, ajattelin, tai ainakin tyytyväisten, tai tavallisten, normaalien, keskimääräistoiveikkaiden, en minä tiedä. Sellaisten joilla on elämässä jonkin lajin mieli.

On syksy, vaahterat loimottavat syysasussaan. Yksin elävä Irma matkustaa bussilla Keravalle; Hakaniemen hallin seinällä on ollut ilmoitus että joku jakaa viherkasvejaan muuton vuoksi pois. Joku vahinko siinä taitaa tapahtua, mutta Irma huomaa menneensä aivan väärään asuntoon, ja löytää itsensä Jokipaltioiden kahvipöydästä. Pahkakellojen natkeessa juodaan kahvia ja syödään marketin ikikosteaa pitkoa, ja jotta tulisi joku tolkku sellaiselle kylään tuppautumiselle, keksii Irma kertoa tekevänsä taloustutkimuksen kyselyä.

Elämä jatkaa kulkuaan, päivät toistuvat toistensa kaltaisina. Yksinäisyys ajaa Irman takaisin Keravalle vieraiden ihmisten ovien taakse ovikelloja soittelemaan. Tällä kertaa hän on valmistautunut paremmin, mukana on asiallisen näköisiä papereita, kysymykset on etukäteen mietitty. Kiertäessään ovelta ovelle Irma löytää kaikkea sitä, mitä niin kipeästi kaipaa: ihmisseuraa, lämpöä ja ystävällisyyttä, ja hetken ajan hän saa kokea elämässä olevan jonkin lajin mieli.


Muistan elävästi kesän 2005. Oli kaunista, useampia hellepäiviä peräkkäin. Olin lainannut kirjastosta lomalukemisekseni lupaavalta vaikuttavan uuden kirjailijan, Mikko Rimmisen, esikoisromaanin Pussikaljaromaani. Kirja oli ollut edellistalvena Finlandia-ehdokkaanakin - seikka, joka yleensä aina lupaa hyvää. Makailin viltillä silloisen kotini takapihalla ja luin. Luin ja tuskastuin. En tiedä mitä olin odottanut, mutta tuskastuin siihen, ettei kirjassa tapahtunut yhtään mitään. Ärsyynnyin myös varsin nopeasti kolmeen kalliolaiseen velttoilijaan, ja pari päivää kirjan kanssa takuttuani annoin periksi ja jätin sen suosiolla kesken. Kun Rimmisen Nenäpäivä sitten palkittiin Finlandialla 2010, ajattelin että kiitos vain, mutta jätän väliin. Kunnes eksyin Ilselän Minnan silloiseen (ihanaan!) Juuri tällaista -blogiin, luin luottoesilukijani ja -bloggaajani haltioituneen tekstin ja huomasin juuri kääntäneeni takkini: tuo kirjahan täytyy lukea. Ja onneksi lopulta luin, sillä Nenäpäivää minä yllättäen rakastin.

Nenäpäivässä Rimminen ottaa suomen kielen käsittelyynsä ja tekee sille ihan mitä huvittaa. Hän veivaa, vääntää ja pyörittelee, muotoilee sen uusiksi, ja lopputulos on ihmeellinen. Hykerryttävä ja hymyilyttävä, kuin kullankeltaista voisulaa. Ja vaikka Irmasta on väkisinkin koko ajan vähän huolissaan - sillä eihän sillä syrjäytyneellä ihmispololla taida kaikki olla ihan kunnossa - tulee Nenäpäivää lukiessa hyvälle tuulelle, sellaiselle että sydänalassa kutittaa ja väreilee. Romaani on jotenkin hirveän lämmin, surumielinen mutta niin lempeä ja humaani.

Irma on hahmona mainio, samanaikaisesti kaikessa yksinäisyydessään ja lähimmäisenkaipuussaan niin tavallinen ja samaistuttava - kuin kuka tahansa meistä - ja kuitenkin ihan omanlaisensa. Loputtoman hyväntahtoinen, koko ajan vähän itseltään ja elämältä hukassa. Lukija pääsee kulkemaan palan matkaa Irman seurassa, seuraamaan hänen aika ajoin mutkikkaitakin ajatuksiaan. Ja toden totta, se nainen ajattelee paljon! Irman pää on useimmiten ihan täynnä ajatuksia, pyöreitä, kehämäisiä ja umpinaisia, välillä ajatukset täytyy töytäistä jonnekin hatunkulmaan odottamaan joutilaampia aikoja, ja joskus käy niin, että ajatuksista tulee hetkessä jonkinlaista sameaa vatkulia. Romaanin kieli riemastuttavine ja kekseliäine uudissanoineen tuntuu sopivalta ja luontevalta juuri Irman suuhun ja ajatuksiin, tietenkin tuo nainen puhuu ja ajattelee noin. Ilta niksauttuu yöksi, aamulla pitää kammertaa itsensä ylös, kahvilassa istuskellessa katsellaan ohi tursottuvaa ihmistahnaa.

  Sitten muunsin ajatukset toiminnaksi ja siivosin. Kävin hallissa, laitoin ruokaa, ja sitten olikin jo ilta jonka kulutin katsomalla televisiota mitään ajattelematta. Menin nukkumaan ja näin jotenkin kiharaisia unia, liekö ollut juuri sitä että ymmärsi olevansa kampaajantarpeessa; heräsin, elin toisen aika samanlaisen päivän, kolmannen, neljännenkin. Poika soitteli, ei päässyt kertomaan asiaansa jota aina yritti toimittaa, lopetin puhelut lyhyeen. Päivisin paistoi aurinko, puut punehtuivat entisestään ja rupesivat sitten yhtenä tuulisena yönä harvenemaan, alkoi vihdoin kylmetä, ja minä ikään kuin maleksin läpi niitä päiviäni jonkinlaisen lauhan ja vähän niin kuin vetelän hyväntuulisuuden vallassa. Mikään ei tuntunut erityisen hyvältä muttei toisaalta erityisen pahaltakaan; oli ruokaa, rutiinia, ikkunoita kaksi kappaletta ja ovi josta poistua, iltaiset kävelyt, syksyn sieraimiavenyttävä tuoksu, sanomalehti, radio, telkkari, tietokonekin.

Tuollaistahan se voi olla, yksinäisen ihmisen elämä, päämäärätöntä ajelehtimista päivästä toiseen. Rimminen tavoittaa ihailtavasti nuo yksinäisen, hieman vanhemman ja höpsähtäneen rouvasihmisen mielenliikkeet. Nenäpäivä ihastuttikin minua alusta loppuun. Eniten minua taisi riemastuttaa se jatkuvasti oivaltava ja kekseliäs kieli, mutta myös Irman hahmo ja lopulta melko yksinkertainen ja ahdistustakin herättänyt juoni olivat kovasti mieleeni. Rimminen on taitava!

Nenäpäivää on luettu Blogistaniassa niin paljon, etten nyt ala linkittelemään (tuon Minnan lisäksi) muuta kuin pari tuoreinta juttua: Kirjasfäärissä Taika pohtii lukukokemusta suhteessa Kansallisteatterin Nenäpäivä -näytelmäadaptaatioon (jota minäkin olin katsomassa samassa sivistyneessä kirjabloggaajaporukassa kuin Taikakin), Lumiomenan Katja puolestaan kävi taannoin kirjan kanssa Keravalla. Omasta puolestani voin nyt sanoa, että Nenäpäivästä ihastuneena aion antaa Pussikaljaromaanille toisen mahdollisuuden, ja Rimmisen tämänsyksyistä uutuusromaania, Hippaa, odotan kauhun- ja riemunsekaisella jännityksellä ja uteliaisuudella. Ilselässä sekin on ehditty jo lukea. Myös runoilija Rimmisen tuotanto kiinnostaa (onko joku kokeillut?).

Tänään on muuten ihan oikeasti Nenäpäivä (vaikka se asia ei tähän kirjaan millään lailla sen nimeä lukuun ottamatta liitykään)! Jokavuotisen kampanjan tarkoituksena on auttaa maailman köyhimmissä oloissa eläviä lapsia. Sinäkin voit halutessasi auttaa, täällä. Mukavaa Nenäpäivää!

14 kommenttia:

  1. Heh, osallistuin jo nenäpäivään. :)

    Minä en pitänyt tästä. Kieli taisi olla minulle se suurin kompastuskivi, en tykännyt Rimmisen uudissanoista yhtään. Päähenkilö vain ärsytti, vaikka olisi pitänyt kai jotenkin samaistua, sympatiseerata. Aihe oli tärkeä, ja siksi tunsinkin itseni taas jotenkin huonoksi ihmiseksi, kun en osannut innostua. Ei toiminut minulla.

    MUTTA: katsoin maanantaina Pussikaljaromaanista tehdyn leffaversion ja pidin siitä. Kenties se olisikin sitten se minun juttuni. :O

    Erilaiset lukukokemukset ovat rikkaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noora, hyvä hyvä! :)

      Nenäpäivä, ja ylipäänsä kai Rimmisen koko tuotanto on sellaista, että se jakaa lukijat puolesta tai vastaan. Sinulle kirjan kieli oli kompastuskivi, minulle taas koko romaanin paras juttu. :) Ja Irman ärsyttävyydenkin kyllä ymmärrän.

      Huomasinkin, että Pussikaljaelokuva tuli televisiosta, en tosin katsonut. Pitäisi katsoa se joskus, mutta taidan yrittää romaanin kanssa ensin uudestaan. Voi hyvin olla, että Pussikaljaromaani olisi sinun juttusi, kokeile! Luin jostain mielipiteen, jonka mukaan se olisi nykyajan Alastalon salissa. Mene ja tiedä. :)

      Ja tuosta viimeisestä lauseestasi olen kanssasi tismalleen samaa mieltä!

      Poista
  2. Tämä kirja ei ollut oikein mun mieleen, mutta muistan, miten kivaa oli matkustaa Hämeentietä tämän(kin) kirjan mukana. Se on ensimmäinen paikka, jossa asuin pk-seudulla.

    Mutta ihana kuva sinulla, ja nuo sukuniemet ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mari, tästä varmaan joko pitää tai ei, mutta kylmäksi Nenäpäivä ja Rimmisen kieli tuskin ketään jättävät. :) Pääkaupunkiseutulaisille tämä tarjoaa varmaan vielä yhden lisäulottuvuuden, kun paikat ovat tuttuja. :)

      Kiitos kuvakehusta! <3

      Poista
  3. Hienosti valittu ajankohta bloggaukselle tästä ja kiva että pidit! Tykkään Rimmisestä, kielen lisäksi juuri tuosta mainitsemastasi lempeästä ja ymmärtävästä asenteesta ei-menestyjiä kohtaan. Sitä tarvitaan tässä maailmassa. Ymmärrän kyllä Nooran kommentin, Rimmisestä joko pitää paljon tai sitten ärsyyntyy. Hän menee joskus siinä rajoilla. Hipan luin juuri, arvio on tulossa. Runoilija-Rimmistä en ole lukenut, ehkä joskus sitäkin uskaltautuisi. Ihan kuin meidän rapusta nuo nimikyltit, ja olenhan siellä minäkin :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Arja, hih, kiitos! :) Nenäpäivä on kyllä ihailtavan humaani kirja, oikein sydäntä lämmittää. Hippa sen sijaan jännittää - ja äsken tuli ilmoitus että kirja on saapunut varaushyllyyn, eli minäkin pääsen piakkoin tutustumaan uusimpaan Rimmiseen. Odotan kovasti arviotasi, haluan lukea, mitä sinä Hipasta pidit! Ja Rimmisen runoja pitäisi kyllä tosiaan myös kokeilla.

      Kävin kylässä ystävälläni Virtasella, ja hyödynsin samalla rappukäytävän nimitaulua. :D

      Poista
  4. Nenäpäivästä tykkäsin minäkin paljon. Tietysti. Irma oli niin läheinen jotenkin. Tähän väliin mainostan sinulle TTT:n Ihmisellistä miestä, joka sopii Nenäpäivän jatkoksi kuin, niinpä niin, nenä päähän.

    Pussikaljaromaanille kävi, kuten sinullakin, mutta aion yrittää uudelleen minäkin. Ihanaa, että Nenäpäivä osui juuri Nenäpäivään. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, Nenäpäivä on kyllä mainio kirja, ja Irma niin sympaattinen hahmo, se ressukka. Tuo TTT:n näytelmä ei muuten olekaan ollenkaan tuttu, joten kiitos vinkistä! <3

      Nyt meidän täytyy siis selvästi haastaa itsemme lukemaan Pussikaljaromaani! (Ehkä yritän kuitenkin lukea Hipan ensin. :) Ja Nenäpäivän luin oikeasti jo keväällä, mutta olen säästellyt juttua tänne marraskuulle. Ovela minä. :D

      Poista
  5. Ihana kuva ja ihana sinä, kun nostat Rimmistä. Joka on nero. Tämän ajan Aleksis Kivi, sanon taas kerran. Niitä runoja olen aikonut aika kauan mutta ei vaan vielä ole naksahtanut toiminnaksi asti tämä aie.

    Mutta on kyllä tosi, että Rimmisen lukeminen vaatii tiettyä kypsyyttä tai jotain. :) Tuskin olisi minultakaan onnistunut vuonna 2005.

    Halaus viikonloppuusi! Alan just töihin, muut nukkuu...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minna, sinä ihana! <3 Kyllä Rimminen taitaa oikeasti olla aikamoinen nero. On niin ilahduttavaa ajatella, että on tuommoinen kirjailija, jolta voi odottaa vaikka mitä, ja joka kirjoittaa varmasti (tai ainakin toivottavasti!) vielä monta, monta hienoa kirjaa. Ja voih, puhut ihan rimmistä - nimittäin tuo aikeen naksahtaminen toiminnaksi voisi olla lause Nenäpäivästä! Sinäkin olet siis nero! <3

      Ja kyllä, komppaan sinua. Kyllä nuo Rimmisen tekstit kypsyyttä vaativat. Ja sellaisiahan me nykyisin olemme, kypsiä, fiksuja naisia, vai mitä. :) 2005 minä olin ainakin vielä niin typerä tyttö, että huh. :D Siksi elättelenkin toivoa, että tämä kahdeksan vuotta vanhempi minä ymmärtäisi jo hyvän päälle ja osaisi lukea Pussikaljaromaanin niin, että osaisi kiinnittää huomiota niihin oikeisiin asioihin. Kieleen, ihmiskuvaukseen ja kaikkeen sellaiseen oikeasti tärkeään.

      Täältä halaus tiistaipäivääsi, tämä kommentteihin vastaaminen on vähän venähtänyt, koska työ. ;)

      (Ja oma lainakappaleeni Hippaa saapui tänään kirjastoon! Iik, jännittää!)

      Poista
  6. Voi miten rakastankaan sinun soljuvaa kerrontaasi, ensimmäiseksi sanon tuon :) <3

    Nenäpäivä oli kokemus. Itsekään en ole pussikaljaromaania lukenut, ehkäpä pitäisi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa, voi iik, miten ihana kommentti! <3 Iso kiitos! Palaan lukemaan sanasi aina kun tuntuu siltä, etten osaa kirjoittaa yhtään mitään (ja sellainen olo on aika usein! :D ).

      Nenäpäivä on tosiaan kokemus, sitä melkein enemmän kuin "vain" romaani. Oi että. :)

      Poista
  7. Nenäpäivän Irma on klassikkohahmo, kuten Seitsemän veljeksen sankarit tai Mielensäpahoittaja.
    Irmaa ei saa pois mielestään, eikä tarvitsekaan. Aina kun joku kirjoittaa hänestä, näen hänet edessäni touhukkaana pyörimässä. Kiitos Sara, että toit hänet taas mieleeni.
    Paitsi, että kirja on hauska, siinä on hienosti myös surulliset sävynsä. Minnan kanssa samaa mieltä, Rimminen on nero.
    Hienosti sommiteltu kuva sinulla myös!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, olen ihan samaa mieltä! Ja etenkin Mielensäpahoittajassa on jotain samaa syvää rakastettavuutta kuin Irmassa - ja totta, kumpaakaan hahmoa ei voi unohtaa.

      Rimmisen huumori on ihmeellistä; se on samanaikaisesti hauskaa, älykästä ja lämmintä. Nenäpäivä taitaa myös olla empaattisin kirja, mitä olen aikoihin lukenut. Alan kallistua sinun ja Minnan kannalle, Rimminen ON nero. :)
      Ja kiitos kuvakehuista! <3

      Poista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...