Hannu Väisänen: Taivaanvartijat


Hannu Väisänen: Taivaanvartijat (Otava, 2013. 284 sivua.)

  Katselen resuista maailmaa ympärilläni. Lehtien mustavalkoisissa kuvissa esiintyy vain suu levällään karjuvia hahmoja joilta puuttuu jotain elämässä tai jotka ovat menossa kuolemaan. Miinojen repimille, resuisille ihmisille sovitetaan uusia muovijäseniä kaikilla pallonpuoliskoilla. Sitten katselen kotiani. Ei ole hääppöinen sekään. Se on tapetoitu huolilla. Huolet palkeenkielineen irtoavat seinistä ja käpristelevät. Ymmärrän että minun on aika saada kutsumustani vastaavia toimia ja elantoa. Kuusi metriä korkea taulu. Niin, kai minä luin oikein. Kyllä, kuusi metriä.

Nuori Antero on valmistunut Kuvataideakatemiasta, hänen mielensä on avoin ja hän on valmis vastaanottamaan elämäänsä uusia haasteita. Sellainen saapuukin työtehtävän muodossa, kun hänen lapsuuden kotipaikkakunnalleen on rakenteilla uusi kirkko johon Anteroa pyydetään maalaamaan kuusimetrinen alttaritaulu. Vaikkei Antero koekaan kirkkoa itselleen omimpana ympäristönä, saa haaste ja kristillisten symbolien ja liturgisten värien tutkiminen hänet innostumaan. On aika vetää ylle sunnuntaitaiteen pistelevä jouhipaita ja tarttua toimeen. Työ valmistuu aikanaan, vaikka matka ei olekaan helppo - kapuloita rattaisiin lykkivät taivaanvartijat, työtä tarjonneen seurakunnan rovasti, asessori ja talousjohtaja.

Myöhemmin hän pääsee samanlaisen urakan parin toistamiseen voitettuaan eräänlaisen kutsukilpailun; helsinkiläiseen kirkkoon kaivataan nuoren taiteilijan maalaamaa alttaritaulua. Taas on aika lähteä henkilökohtaiselle ristiretkelle, taistelemaan sakastien hitaita kaappikelloja ja saarnastuolien ajattomia tiimalaseja vastaan. Tälläkin kertaa Antero saa huomata, että olisi helpompaa koristella kirkkoja Belfastissa, juosta kahden luotisuihkun ja kolmen petrolipommin lomitse kirkosta kirkkoon kuin tyydyttää taivaanvartijoiden ehtoja ja vaatimuksia, tai luoda tunnelmaa suomalaisessa seurakunnassa.


Aloitin Väisäsen autobiografisen sarjan lukemisen hieman nurinkurisesti tästä neljännestä teoksesta, mutta Taivaanvartijat toimi loistavasti myös omana, itsenäisenä teoksenaan. Lukematta kolmea aiempaa romaania (Vanikan palat, Toiset kengät ja Kuperat ja koverat) pääsin mukavasti jyvälle siitä, kuka ja millainen on kirjan päähenkilö, Väisäsen oletettava alter ego Antero. Mutta mikä parempaa, Taivaanvartijat tarjosi minulle kaikkia aisteja ja vielä älynystyröitäkin hivelevän lukukokemuksen. Nautin lukemastani, paljon.

  Pellavaöljyn tuoksu vie ajatukset niityille, pimeisiin varastorakennuksiin, eläinsuojiin, vanhoihin lakanoihin, lyhteiksi koottuihin hieman kosteisiin olkiin, tammipuisiin puristimiin ja tuo mukaan myös aineen painovoimattomat ominaisuudet. Kaikki toimenpiteeseen liittyvät tuoksut panevat ajattelemaan varhaisrenessanssin työpajoja, bottegoja ja omaa lapsuutta, kun vielä uskoi että hajuvettä prinsessoille voi valmistaa viskaamalla kattilaan kimpun kieloja.

Antero elää aistiensa kautta. Kirjan sivuilta tulvivat värit ja tuoksut, kaikki on vahvasti visuaalista. Mies on myös tavattoman tarkka ja hänellä on silmää yksityiskohdille; hänen huomionsa kiinnittävät yhtä lailla kirkossa esiintyvän sopraanon puvun miehustaan kirjotut musliiniruusut, kuin toisen naisen huulipunakin, jonka sävy edustaa punaisten kylmintä kärkeä. Kirjan lukeminen toi jatkuvasti mieleeni Marcel Proustin ja hänen massiivisen teossarjansa Kadonnutta aikaa etsimässä. Liekö kukaan muu samaa mieltä, mutta minusta Väisänen on ilmetty nykyajan suomalaisvastine Proustille! Samankaltaista omaelämäkerrallisuutta, kaunista kieltä, loputtomasti yksityiskohtia ja aistien juhlaa.

Taivaanvartijoissa on hirveästi kaikkea ihanaa, sellaista joka sai minut riemastumaan ja pakahtumaan ihastuksesta: on matkaväsyneitä maalauksia, ateljeessä tuoksuvia pellavaöljy- ja vernissapurkkeja, kuljeskelua Tukholman vanhan kaupungin kujilla, kahden taiteilijan illanviettoa suutarinlaatikon äärellä, lämpimässä elokuun illassa vellovaa tervanhajua, maalaamista yönhiljaisessa kirkkosalissa, kahden nuoren miehen rakastelua, joka on kömpelöä kuin karhujen pyöräily, Sienan matalassa talvivalossa kylpeviä pieniä kaareutuvia kujia, ja bambin rintakarvan väristä kakkuakin! Väisäsen romaani on niin kaunis ja lempeä, ettei siihen voi kuin rakastua.

Vaikka kirkkohistorialla, Raamatulla, Jumalalla ja jumalallisilla asioilla on oma tärkeä roolinsa romaanissa, ei kyseessä ole kuitenkaan vähimmässäkään määrin hengellinen teos. Harras se on, mutta Väisäsen hartaus syntyy pienistä hetkistä ja tunnelmista, kiireettömyydestä ja yksityiskohtaisuudesta. Taivaanvartijat on ennen kaikkea pienen ihmisen ylistyslaulu taiteelle, luovuudelle ja itsensä ilmaisemiselle. Se on riemastuttava ja sofistikoitunut, ja kuten Ilselän Minna arviossaan toteaa, "lempeästi hauska ja itselleen hymyilevä". Yhdyn täysin myös Luettua elämää -blogin Elinan sanoihin: tämä oli taivaallinen lukukokemus.

  Olenko antanut aitojen halujen kuljettaa itseäni riittävästi? Olenko antanut kiihkon sokaista ja kirkastaa? En minäkään halua olla tahdoton myllynratas jota vesi kieputtaa. Haluan kiintyä vielä monta kertaa. Ihmisiin ja ovenkahvoihin ja soittokelloihin. Onko rakkaudesta saatu eväs mennyt tarpeeksi syvälle, niin syvälle ettei siitä selviä huokailematta? Missä ovat huippuelämyksesi, ja se tunne että suurten kihokkien tapaan olet vielä auki ja levälläsi?

P.S. Vasta puoli vuotta sitten ilmestynyt Taivaanvartijat löytyy Hesarin lukijoiden 100 suosikkia -listan sijalta 40, ja ihan syystä.

Kommentit

  1. Taivaanvartijat tuli aivan eläväksi tässä postauksessasi. Se on kirja, jonka olisi suonut jatkuvan loputtomiin, ja toivottavasti Väisänen kirjoittaakin lisää ja lisää. Ihanaa, että rakastuit kirjaan. Niin kävi minullekin. Kirja suorastaan hiveli sielua ja toi onnellisen olon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, kiitos, ihanasti sanottu! <3 Tämä oli tosiaan ensikosketukseni Väisäsen tuotantoon, ja voi että miten ihastuin. Ja tuo on niin totta, kirjan lukeminen aiheutti onnellisen, hyvän olon.

      Poista
  2. Voi, minun täytyy tunnustaa etten ole lukenut lainkaan Hannu Väisästä. Mutta sain innostuksen tuosta tekstistäsi ja käynkin heti tämän jälkeen tutkailemassa muiden bloggauksia.

    Olet Sara loistava kirjoittaja! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Krista, tulipas hyvä mieli jos sain sinut kiinnostumaan Väisäsestä! Ja tuosta viimeisestä lauseestasi vasta hyvä mieli tulikin. Kiitos, olet ihana! <3

      Poista
  3. Taivaanvartijoita en ole vielä lukenut mutta aikaisemmat Väisäsen "muistelmat" kyllä ja olen niinikään ihastunut hänen rehevään tyyliinsä kirjoittaa ja ylipäätään elämänasenteeseensa. Nuoren Anteron kuvauksissa kiehtoi myös hänen Oulun paikkojen ja "sielunmaiseman" kuvaukset koska puolisoni on Oulusta kotoisin. Museossa sijaitseva lohipadon pienoismalli on oikeasti olemassa. Rakastan myös hänen taidettaan, haaveena on jossain vaiheessa elämää hankkia jokin Väisäsen kuvallinen työ.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämän krestomatia, minä taas en ole lukenut niitä muita, mutta nyt kyllä ehdottomasti haluan. Miehen kirjoitustyyli on tosiaan rehevää, ja on ihastuttavaa miten hän hahmottaa maailmaa aistien kautta. Uskomattoman lahjakas ihminen (ja vielä niin monella osa-alueella!), ei voi muuta sanoa. Muistelmia olisi muuten varmasti mielenkiintoista lukea, jos laillasi tuntee Oulua. Tässä Taivaanvartijoissahan Antero asuu jo pääkaupunkiseudulla.

      Poista
  4. Luin Väisäsen kaksi ensimmäistä teosta joskus muutama vuosi sitten, enkä erityisemmin pitänyt niistä - vaikka olisin halunnut. Kotikaupunkini Oulun kuvaus tosin kiehtoi kovasti, sillä vaikka itsekin olen asunut Oulussa elämäni ensimmäiset 19 vuotta, en meinaa tunnistaa kaupunkia Väisäsen kuvauksista :D Nyt haluaisin tosin antaa tällekin kirjailijalle uuden mahdollisuuden, sillä ennenkin on käynyt niin, että olen tykästynyt johonkin kirjailijaan, josta nuorempana en ole niin välittänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nanna, mielenkiintoinen kommentti, kiitos. Hauskaa kuulla, että olette katselleet samaa kaupunkia vähän eri silmin. :D Ja minullekin on käynyt monesti niin, etten ole nuorempana pitänyt jostain kirjailijasta, mutta ikääntymisen myötä teokset alkavat avautua eri tavalla. Anna ihmeessä Väisäselle uusi mahdollisuus.

      Poista
  5. Ihan ensimmäiseksi: kirja-arvioitasi on tavattoman nautinnollista lukea! :)
    Taivaanvartijoita en ole vielä lukenut, jotain muuta Väisäseltä kyllä. Tämä kuuluu lukulistalleni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa, voi mikä ihana (!) kommentti, kiitos! <3 Tulipa hyvä mieli nyt! :)
      Jäänkin odottamaan, mitä Taivaanvartijoista pidät kun sen ehdit lukea...

      Poista
  6. Aion viikonloppuna lukea ensimmäisen väisäseni (Vanikan palat), ja odotukset ovat korkealla. Väisänen on minulle tuttu kuvaitaiteilijana, mutta kirjat ovat aina jääneet odottamaan sopivaa lukuhetkeä, vaikka esimerkiksi äitini on niitä loputtomasti hehkuttanut.

    Saat ainakin Taivaanvartijat kuulostamaan aivan ihanalta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisa, oletkin jo ehtinyt lukea Vanikan palat, ja minä jo käydä kommentoimassa postaustasi siitä (olen ihan myöhässä tämän kommentteihin vastaamisen kanssa!). Ihanaa että sinäkin ihastuit nyt Väisäseen, sama täällä.

      Ja Taivaanvartijat ON ihana, odotahan kun ehdit siihen asti! <3

      Poista
  7. Minä olen vähän tätä aloitellut ja ensi viikolla toivottavasti ehdin lukemaan tämän loppuun. Todella kaunis kirjoitus hienon tuntuisesta kirjasta! Minunkin ensimmäinen Väisäseni :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, oletkohan ehtinyt jo lukea tämän? Pitää tulla blogiisi kurkistamaan. Eikös vaan olekin hieno kirja? :) Ja kiitos, kauniisti sanottu. <3

      Poista
  8. Kiitos kaikki ihanista kommenteistanne! Palaan niihin vihdoin huomenna! :)

    VastaaPoista
  9. Voi, miten ihanan kirjan sinä vinkkasit minulle.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit