maanantai 14. elokuuta 2017

Kansallisteatteri: Arktinen hysteria

(Kuvassa Marja Salo. Kuva: Stefan Bremer, Kansallisteatteri.)

Arktinen hysteria 11.8.2017
Tampereen Teatterikesä, esityspaikka Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen näyttämö
Käsikirjoitus: Marko Tapio
Ohjaus: Atro Kahiluoto
Dramatisointi: Juha-Pekka Hotinen ja Atro Kahiluoto
Dramaturgi: Aina Bergroth
Suomen kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 1.3.2017
Kesto 2 tuntia 15 minuuttia (väliaikoineen)
Lavastus, projisointi- ja pukusuunnittelu Reija Hirvikoski, valosuunnittelu Ville Virtanen, äänisuunnittelu Juhani Liimatainen, naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä
Rooleissa: Timo Tuominen, Taisto Reimaluoto, Tarja Heinula, Timo Torikka, Annika Poijärvi, Marja Salo, Heikki Pitkänen ja Petri Liski

Nykyhetkessä on vuosi 1960, ollaan pienellä keskisuomalaisella paikkakunnalla. Insinööri Harry Björkharryn (Timo Tuominen) voimalaitoksen työmaalla on helvetti irti. Työläiset ovat menneet lakkoon, pato vuotaa ja on vain ajan kysymys milloin se murtuu ja kaikki tuhoutuu. Harryn isä (Taisto Reimaluoto) saapuu katsastamaan tilannetta, mutta saa sekavassa tilanteessa puukosta. Harry on tilanteessa aivan yksin, ja hänellä on vaivaiset kaksikymmentä minuuttia aikaa saada tilanne hallintaansa. Se aika, joka puhelunvälittäjältä menee saadakseen Harryn puhelun välitettyä tämän äidille.

Sen parinkymmenen minuutin odotuksen aikana lavalla sukelletaan Björkharryn suvun tarinaan 1900-luvun alkupuoliskolta nykyhetkeen. Verta vuodatetaan, lapset kokevat ja näkevät liian paljon liian aikaisin, elämät päättyvät ennen aikojaan. Isien teot punnitaan, ja kaikki joskus tehty ja koettu seuraa mukana kirouksen lailla. Vuodatettu veri ja syyllisyyden taakka painavat seuraavienkin sukupolvien harteita kumaraan, ja tämä kaikki heijastuu lopulta siihen hetkeen, kun Harry seisoo neuvottomana murtuvan padon äärellä.

(Kuvassa Tarja Heinula, Annika Poijärvi, Petri Liski ja Timo Tuominen. Kuva: Sakari Viika, Kansallisteatteri.)

Arktisen hysterian tuominen Kansallisteatterin näyttämölle on ollut kiinnostava kulttuuriteko. Vuonna 1973 menehtynyt kirjailija Marko Tapio oli suunnitellut kirjoittavansa neliosaisen suurromaanisarjan, josta hänen elinaikanaan ehdittiin julkaista ensimmäiset kaksi osaa; Vuoden 1939 ensilumi ja Sano todella rakastatko minua. Kolmas ja neljäs osakin olivat tekeillä, mutta ne eivät ehtineet nähdä päivänvaloa - kunnes niiden luonnokset löydettiin SKS:n arkistosta ja tekstit dramatisoitiin näyttämölle.

Näytelmä pureutuu suomalaisittain alati kiehtoviin aiheisiin: pohjoiseen elämänmenoon, sisällissotaan ja luokkajakoon, talvi- ja jatkosotaan, sekä sukupolvelta toiselle siirtyvään henkiseen perintöön. Tapion tekstin kovaa ydintä on ajatus siitä, miten kaikki se mikä on kerran tapahtunut, on jatkuvasti läsnä. Näytelmän ensimmäisellä puoliskolla ajatusta toistetaan kuin mantraa.

Toteutus on kunnianhimoinen. Näyttelijät pistävät parastaan, lavalla aistii väkevää vimmaa, ja useamman vuosikymmenen suomalaisuuden läpileikkausta henkivät lavasteetkin miellyttävät silmää. Valaistuksen luoma värimaailma on pehmeä, kuin kontrastina tekstin ja sen sisällön kovuudelle. Kokonaisuus haastaa katsojan koko ajan, on pakko pysyä hereillä, pakko yrittää itse kuroa kasaan se punainen lanka, jota ei katsojalle aivan helposti ja mukavasti tarjoilla. Ja tämä on hyvä, haastetta saa ja pitääkin olla.

Minun kohdallani hieno produktio oli kuitenkin vähän kuin helmiä sioille. Koin näytelmän niin pirstaleiseksi ja sekavaksi, etten ensimmäisen puolen tunnin pinnistelyn jälkeen jaksanut enää edes yrittää kiinnostua ja pysyä kärryillä. En tuntenut ennestään Marko Tapion tuotantoa tai modernistista tyyliä, ja varmasti siksikin kokonaisuus tuntui minusta hahmottomalta, teemojen runsaus uuvuttavalta. Seurasin näytelmää parvelta, jossa lämpötila tuntui kohoavan vähintään samanlaisiin hellelukemiin kuin ulkona. Yläviistosta lavalle katsellessani tiedostin koko ajan kiusallisen selvästi seuraavani näytelmää, laskin minuutteja ja haaveilin vain raikkaasta ilmasta ja lasillisesta kylmää vettä. Esityksen jälkeen tunsin oloni turraksi ja vähän tyhmäksi, kun en kokenut saavani kriitikoiden ylistämästä teoksesta mitään irti. Olin odottanut paljon, mutta illan päätteeksi oli pakko myöntää, että Arktinen hysteria ei ikävä kyllä ollut yhtään minun juttuni.

Mutta tämmöistä se välillä on, ja tämäkin on tavallaan teatteritaiteen yksi suola. Haasteet ja omalta mukavuusalueelta poistuminen tekevät aina hyvää, eikä yksikään nähty esitys ole jättämättä jonkinlaista jälkeä katsojaan.

Pääsin katsomaan Arktisen hysterian Tampereen Teatterikesän pressilipulla. Kiitos!

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Svenska Teatern: Peggy Pickit ser Guds ansikte

(Kuvassa Minttu Mustakallio, Kristofer Möller, Niklas Åkerfelt ja Cecilia Paul. Kuva: Cata Portin, Svenska Teatern.)

Peggy Pickit ser Guds ansikte 12.8.2017
Tampereen Teatterikesä, esityspaikka Pakkahuone
Käsikirjoitus: Roland Schimmelpfennig (ruotsinnos Ulf Peter Hallberg)
Ohjaus: Anna-Mari Karvonen
Ensi-ilta Svenska Teaternin Amos-näyttämöllä 28.1.2017
Kesto n. 1 tunti 20 minuuttia (ei väliaikaa)
Lavastus, puvustus ja valosuunnittelu Jaakko Pietiläinen, äänisuunnittelu Hanna Mikander, kampaukset ja maskit Pirjo Ristola

Liz (Cecilia Paul) ja Frank (Kristofer Möller), sairaanhoitaja ja infektiotautien ylilääkäri, ovat kutsuneet vanhat ystävänsä, Karinin (Minttu Mustakallio) ja Martinin (Niklas Åkerfelt) luokseen illalliselle. Pariskunnat eivät ole tavanneet kuuteen vuoteen, sillä lääkärit Karin ja Martin ovat viettäneet kyseisen ajan Afrikassa avustustyössä. Puitteet lupaavat illalle hyvää: tyylikkään edustuskodin olohuoneeseen on katettu pöytä neljälle, tarjolla on trendikkäistä aineksista valmistettua salaattia, itseleivottua leipää ja hienoja viinejä. Pariskunnat ovat pukeutuneet parhaimpiinsa.

Karinilla ja Martinilla on ollut Afrikassa pieni suojatti, aidsia sairastava orpotyttö Annie, jonka hoitoon ja lääkitykseen Liz ja Frank ovat lähettäneet taloudellista tukea. He ovat olettaneet, että Annie on Karinille ja Martinille niin tärkeä ja läheinen, että kotimaahan palatessaan he adoptoisivat tytön ja toisivat tämän mukanaan, etenkin kun heillä ei ole omia lapsia. Lizin ja Frankin 5-vuotias tytär (joka on vanhemmilleen "yksi maailman seitsemästä ihmeestä") on kirjoittanut tytölle kirjeen: hän haluaisi lahjoittaa Annielle lempinukkensa - kumisen Peggy Pickitin. Illan aikana kirje ja nukke ovat koko ajan korostetusti läsnä, samoin pariskuntien odotukset, toiveet ja oletukset.

Ilta alkaa kuitenkin alusta asti mennä jotenkin vinoon. Käy ilmi, etteivät Karin ja Martin tiedä Annien kohtalosta mitään, että Afrikassa kumpikin on käynyt vieraissa ja heidän avioliittonsa rakoilee. Onko mikään lopulta sitä miltä näyttää? Ennen toisilleen niin läheiset ihmiset ovat ajautuneet kauas toisistaan, ja entisenlaista yhteyttä ei enää löydy. Mielipide- ja aate-erot lyövät kiilaa neljän ystävän välille, ja illasta tulee lopulta täysi katastrofi.

(Kuvassa Niklas Åkerfelt ja Minttu Mustakallio. Kuva: Cata Portin, Svenska Teatern.)

(Kuvassa Kristofer MöllerCecilia Paul, Niklas Åkerfelt ja Minttu Mustakallio. Kuva: Cata Portin, Svenska Teatern.)

Tampereen Teatterikesän tulevaa ohjelmistoa selaillessani en tiennyt Peggy Pickitistä mitään, mutta kiinnostuin näytelmästä, sillä Minttu Mustakallio on jo vuosia ollut suuri suosikkini. Menin katsomaan esitystä eilen avoimin mielin, en ollut edelleenkään lukenut siitä yhtään arvostelua, enkä tiennyt edes onko luvassa draamaa vai huumoria. No, jo ensimmäisen minuutin aikana kävi selväksi, että edessä oleva puolisentoista tuntia olisi ihan hillitöntä menoa.

Peggy Pickit ser Guds ansikte on pureva ja piikikäs satiiri, joka tarjoaa katsojalle yllätyksen toisensa jälkeen, monimerkityksellistä ja monitasoista dialogia, hersyvää huumoria ja samalla aimo annoksen myötähäpeää. Hahmot puhuvat suoraan ja kaunistelematta, teksti näyttää ihmisen kauniin kuoren alla piilevän rumuuden, ja katsojalle nelikko paljastaa kaikki rumat ajatuksensa - sen puolen ihmisyydestä, joka normaalisti halutaan piilottaa.

Saksalaisen Roland Schimmelpfennigin käsikirjoitus on kerrassaan nerokas. Alkuun tyylikkäältä mutta falskilta pönötykseltä vaikuttava ylemmän keskiluokan illanvietto saa pian täysin käsittämättömiä piirteitä. Päivällisellä tapahtuu asioita, joita yleensä tapahtuu vain hyvin henkilökohtaisissa, kontrolloiduissa olosuhteissa: kaikki intiimi, nöyryyttävä ja kiusallinen tuodaan kaiken kansan nähtäväksi, ja silti nelikko yrittää jatkaa iltaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Absurdi muuttaa tavallisen tavattomaksi, hillityn hillittömäksi. Absurdiudesta huolimatta kaikki on jotenkin niin kovin totta ja osuvaa, ja siksi katsojana paitsi naurattaa, myös nolottaa.

Näyttelijäsuoritukset ovat loistavia. Rytmitys toimii viimeistä piirtoa myöten ja ryhmä elää loistavasti hetkessä: kun katsomossa pärähtää jonkun onnettoman päälle unohtunut kännykkä soimaan, näyttelijät ottavat sen mainiosti sulavaksi osaksi esitystä. Det gör ingenting, det är helt okej. :D Lavasteet, äänimaailma ja valaistuskin ovat ensiluokkaisia. Reilun tunnin esitys jättää kuplivan olon: naurattaa, nolottaa ja ajatteluttaa samaan aikaan. Tämän napakympin haluan nähdä uudestaan!

(Kuvassa Niklas Åkerfelt, Minttu Mustakallio, Cecilia Paul ja Kristofer Möller. Kuva: Cata Portin, Svenska Teatern.)

Pääsin katsomaan Peggy Pickit ser Guds ansikten Tampereen Teatterikesän pressilipulla. Kiitos!

tiistai 23. toukokuuta 2017

Juhani Peltonen: Elmo


Juhani Peltonen: Elmo (WSOY, 2010. 1. painos 1978. 313 sivua. + WSOY:n äänikirja, 2010. Lukija Kauko Helovirta, kesto 8 h 45 min.)

  - Ajateltiin panna Tapio nimeksi, äiti sanoi. 
  - Siis Tapio, pappi toisti ja kirjoitti Tappio, huomasi ylimääräisen peen ja veti sen ylle viivan: Tappio. 
- Kyllähän tästä selvän saa. 
  - Päivää, ukki sanoi astuen kamariin. 
  - Päivää, pappi vastasi. - Juu, täällä tehdään pojalle nimeksi Tappio ei kun Tapio. Piru, kun tuli ajatuksissa tehtyä tuo kirjoitusvirhe. Eikä ole toista kaavakettakaan mukana. 
  - Älkää nyt Tappiota tarjotko tuollaiselle pojalle, jolla on viisi pyörylää päässä, ukki sanoi. - Sillä pitää olla harvinaisempi ja komeampi nimi. Tuosta pojasta tulee jotakin häkellyttävän suurta. Sanokaa minun sanoneeni, että tuosta pojasta kasvaa sellaista, mikä ei ole täysin meikäläisten tajuttavissa.

Ja niin potra kainalniemeläinen poikavauva saa nimekseen Elmo. Vuodet kuluvat häkellyttävää vauhtia, poika kasvaa ja viettää tavanomaisen, mutta onnellisen lapsuuden. Hautoja ja kaivoja työkseen kaivavalta isältään Elmo perii taipumuksen pohdiskella elämän, kuoleman ja kauneuden kysymyksiä, sekä rakkauden omenapuita ja ortodoksista kirkkoarkkitehtuuria kohtaan.

Kun Elmo täyttää viisitoista, tapahtuu eräänä päivänä jotakin sellaista, joka päättää hänen lapsuutensa. Elmo näkee jäisellä pellolla vastaansa ratsastavan Aliisan ja rakastuu silmittömästi. Hänen sydämessään ilmiliekeillä roihuava rakkaus saa kaiken näyttämään niin toivottomalta, että kärsivä Elmo päättää lähteä merille.

Neljä merillä vietettyä vuotta kasvattavat Elmon aikuiseksi ja tuovat hänen olemukseensa hemingwayläistä kypsyyttä ja särmää. Hän poistuu laivasta Romanian Constantsan satamassa, ja muutaman erikoisen käänteen jälkeen päätyy kaupungin katujuoksun epäviralliseksi voittajaksi. Tästä hetkestä lähtien ukin ristiäispäivänä lausuma ennustus alkaa toteuttaa itseään: Elmosta tulee täysin ylivoimainen urheilun suurmies, joka päihittää koko muun maailman kaikessa mitä vain kuvitella saattaa - hän on yhtä käsittämättömän lahjakas sekä talvi- että kesäkisoissa, kuin yksilö- ja joukkuelajeissakin. Elmo kahmii kultamitaleja juoksusta, hiihdosta, syöksylaskusta, pika- ja kaunoluistelusta, yleisurheilusta ja jalkapallosta, ja nostaa siinä samalla pientä Suomea ja Kainalniemeä maailmankartalle.


Kuvittelin etukäteen Elmon olevan "vain" eräänlainen veijariromaani ja huumorikirja, mutta sain yllättyä melkoisesti, sillä Elmossa on vahvasti inhimillinen ja syvällinen sanoma, ja kaikesta hauskuudestaan huolimatta kirja jätti minulle jopa hieman haikean ja surumielisen olon. Kuuntelin Elmon Kauko Helovirran oivallisesti lukemana äänikirjana, ja jo ensimmäisten hetkien aikana rakastuin kirjan hahmoihin ja Peltosen omalaatuiseen kerrontaan. Elmon maailma on samanaikaisesti lempeällä ja hulvattomalla tavalla hauska ja toisaalta kaihoisa: kun tekstistä riisutaan sen lämmin ja runsas huumori, jää teoksen kovaksi ytimeksi riipaisevan surullinen kuva siitä, miten ihminen on aina lopulta kaiken keskellä yksin.

Peltosen huumori tarjoaa teoksen ihmisen kokoiselle tuskalle tärkeää vastapainoa ja luo lukukokemukselle lempeät raamit. Teksti, ja etenkin sen sisältämät lukuisat urheiluselostukset ovat paikoin niin hauskoja, että Helovirran vahvasti eläytyvää luentaa kuuntelee välillä vedet silmissä nauraen. Päähenkilö Elmo on melkoinen persoona. Tuo jäyhä ja rauhallinen mies elää seesteistä ja jopa melko askeettista elämää: nauttii yksinkertaista ravintoa, syö pemmikaania ja omenoita, juo vähän rommia tai viiniä ja muistaa aina ottaa vitamiininsa. Urheiluun hän suhtautuu lupsakan pakottomasti, eikä ole lainkaan tavatonta, että kesken hiihto- tai juoksukilpailusuorituksensa hän sytyttelee kaikessa rauhassa piippunsa, tai syö urheiluhousujensa takataskuista kaivamiaan omenoita.

Hauskimpia ovat kuitenkin tarinan erikoiset sivuhenkilöt: kainalniemeläinen kylähullu Koillinen, Elmon kaverit "Rymy" ja "Leuku", urheiluselostajat Immo ja Lyly, sekä Elmon kummisetä Weli-Andrei - Peltonen on luonut kerrassaan mainion joukon toinen toistaan muikeampia hahmoja. Elmon huikea menestys ja urheiluselostajien lempeä naljailu muille kansallisuuksille (etenkin ruotsalaisille, sillä kuka sitä nyt erottaa, onko maata tällä kertaa edustamassa Andersson, Svensson vai Karlsson) kohottavat jopa lukijan kansallista itsetuntoa, ja kirjan urheilukilpailuosioita lukiessa tai kuunnellessa tulee väkisinkin hyvälle tuulelle. Kerrassaan mainiota satiiria!

Urheilijana Elmo on täysin ylivoimainen ja miltei yli-inhimillinen urheilugigantti, koko maailma rakastaa häntä ja hänen nimensä on kaikkien huulilla, mutta kaiken menestyksen keskellä nuori mies on yksinäinen, hämmentynyt ja eksyksissä. Häntä vaivaa ainainen tuska ja ikävä, koko elämä tuntuu olevan epäjärjestyksessä, ja mieltä kalvavat hänen Aliisaa kohtaan aina vain tuntemansa rakkaus ja kaipuu. Tasapainoa ja lohtua elämään tuo estetiikka: ajatus pihkovalaisista sipulikupolikirkoista ja omenapuista tuottaa onnea, samoin kuin kaunis klassinen musiikki. Elmo tuleekin tunnetuksi erikoisista musiikkivalinnoistaan: pasifistina hän ei koskaan halua kunniakseen soitettavan Porilaisten marssia tai Maamme-laulua, vaan pyytää niiden tilalle muuta, esimerkiksi Armas Järnefeltin säveltämän kehtolaulun, Berceusen, tai Chopinin erään nokturnon.

Elmon elämää leimaavat menestys ja menetykset. Romaanin loppu on erikoisuudessaan niin merkityksellinen ja haikeankaunis, että se pakahduttaa ja liikuttaa miltei kyyneliin. Elmo jättää sydämeen kokoisensa jäljen, ja olen onnellinen, että juuri tämä teos valikoitui kohdalleni Ylen Kirjojen Suomi -tapahtuman ja sen Kirjablogit ja 101 kirjaa -alaotsakkeen myötä.


sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Tampereen Teatteri: Näytelmä joka menee pieleen


(Kuvassa Risto Korhonen, Mari Turunen, Pia Piltz, Arttu Ratnen, Lari Halme, Ville Majamaa ja Matti Hakulinen. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.) 


Näytelmä joka menee pieleen (The Play That Goes Wrong) 16.2.2017
Käsikirjoitus: Henry Lewis, Henry Shields ja Jonathan Sayer, suomentanut Mikko Koivusalo
Ohjaus: Mika Eirtovaara
Suomen kantaesitys 14.10.2016 Tampereen Teatterin Päänäyttämöllä
Kesto n. 1 tunti 55 minuuttia (väliaikoineen)
Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto, pukusuunnittelu Mari Pajula, valosuunnittelu Raimo Salmi, äänisuunnittelu ja musiikki Ivan Bavard, kampausten, maskien ja peruukkien suunnittelu Jonna Lindström
Rooleissa: Matti Hakulinen, Ville Majamaa, Risto Korhonen, Arttu Ratinen, Pia Piltz, Lari Halme, Mari Turunen ja Tomi Alatalo

Innokas harrastajateatteriryhmä on ottanut työn alle perinteikkään brittiläisen murhamysteerin. Ryhmän aiemmissa produktioissa kaikki ei ole mennyt aivan putkeen, mutta tällä kertaa kaiken pitäisi olla koko lailla kohdillaan: lavasteet ja rekvisiitta ovat moitteettomat, näyttelijät ovat paneutuneet rooleihinsa huolellisesti ja innolla, ja tekniikan väellä on homma ammattitaitoisesti hanskassa. On ensi-illan aika!

Näytelmä alkaa. On talvi 1922, tapahtumapaikkana muuan yksityisasunto Havershamin kartanossa. Vietetään Charlesin ja Florencen kihlajaisiltaa - ikävä kyllä itse sulhanen vain makaa hengettömänä kirjaston divaanilla. Tästä kohtauksesta alkaa mystinen murhatarina, jossa osansa on vainajan läheisillä, poliisitarkastajalla ja kartanon puutarhurilla - sekä hovimestarilla, totta kai.

Näyttelijät antavat kaikkensa ja upeat kulissit luovat juuri oikeanlaisen tunnelman (niin kauan kuin ne pysyvät jollain lailla pystyssä), mutta ensihetkistä alkaen matka on täynnä mutkia, ja näytelmä, jonka oli määrä onnistua viimeistä piirtoa myöten, meneekin kaikin mahdollisin tavoin pieleen...

(Kuvassa Risto Korhonen, Ville Majamaa ja Matti Hakulinen. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Lienen kertonut lukuisia kertoja, etten ole komedian ylin ystävä. Teatterin katsojana olen vakava ja etenkin itseni vakavasti ottava ( :D ), ja lavalla toivon useimmiten näkeväni tuskaa ja draamaa. Kuivakkaan huumorintajuuni kolahtaa aika harva hauskaksi tarkoitettu teksti. Tällä kertaa kävi kuitenkin niin, että Näytelmä joka menee pieleen oli niin hillittömän hauska, että ulvoin katsomossa naurusta käytännössä koko kaksituntisen ajan.

Jo ennen näytelmän alkua ilmassa on viihdyttävää pöhinää: käsiohjelma hämmentää (esimerkiksi miksi Lari Halme onkin muka Risto Korhonen? - tämä kyllä aukeaa lukijalle hetkellisen hämmästelyn ja käsiohjelmaan syvemmän perehtymisen myötä), samoin ennen näytelmän alkua katsomossa yleisön joukossa kuljeskeleva tekniikan väki, jolta on hukassa milloin mitäkin: etsitään koiraa, Duran Duranin levyä, välillä vähän toisiaankin. Kulissien kanssakin on pientä ongelmaa jo ennen kuin näytelmä ehtii alkaakaan.

Alkuperäistekstin tarina on mielenkiintoinen: näytelmä on saanut alkunsa brittiläisten näyttelijäopiskelijoiden pubiin tekemästä hupikomediasta. Sittemmin näytelmästä on tullut hitti, se on valloittanut ja vetänyt katsomoita täyteen paitsi Lontoossa, myös muun muassa New Yorkin Broadwaylla ja Australiassa. Se on myös kerännyt useita arvostettuja alan palkintoja. Eikä ihme. Kaikessa pöhköydessään näytelmä vain kertakaikkiaan toimii alusta loppuun, ja on vaikeaa kuvitella ihmistä, jota kyseinen teos ei tippaakaan naurattaisi.

Näytelmä joka menee pieleen on kaikin puolin lähes täydellinen komedia. Vaikka kaksituntinen vaikuttaa täysin päättömältä kohellukselta, on se todellisuudessa millintarkkaa työtä; kuin hyvin öljytty koneisto tai katkeamaton ketju, joka koostuu täydellisistä ajoituksista, sekä timantinkovien ammattilaisten työstä yhtä lailla lavalla kuin sen takana. Näytelmä on kuin yhdistelmä Monty Pythonia ja Kummelin pieleen menneitä otoksia, ja teatterista poistuttuaan huomaa juuri tehneensä melkoisen vatsalihastreenin.

(Kuvassa Matti Hakulinen, Risto Korhonen, Ville Majamaa, Arttu Ratinen, Lari Halme ja Pia Piltz. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Näytelmälle joka menee pieleen ehdottoman lämmin suositus!
Me pääsimme katsomaan näytelmän Tampereen Teatterin pressilipuilla. Kiitos!

perjantai 17. helmikuuta 2017

Tampereen Ooppera: Pohjalaisia

(Kuvassa Ville Rusanen ja Marjukka Tepponen. Kuva: Petri Nuutinen.)

Pohjalaisia helmikuu 2017
Musiikki: Leevi Madetoja
Libretto säveltäjän mukaan, perustuu Artturi Järviluoman näytelmään

Musiikinjohto: Anna-Maria Helsing
Ohjaus: Tuomas Parkkinen
Kuorokapellimestari: Heikki Liimola
Kantaesitys 25.10.1924 Suomalaisessa oopperassa
Ensi-ilta Tampere-talolla 10.2.2017
Kolme näytöstä, kesto 2 tuntia 45 minuuttia (sis. yhden väliajan)
Lavastus Sampo Pyhälä, puvut Pirjo Liiri-Majava, koreografi Osku Heiskanen, valosuunnittelu Jussi Kamunen

Tampere Filharmonia
Tampereen Oopperan kuoro

Maija Harri (Tiina-Maija Koskela, sopraano) odottaa sulhastaan, talonpoika Antti Hankaa (Jyrki Anttila, tenori), joka on joutunut tutkintavankeuteen häjyä suutaria puukotettuaan. Vankeuden aikana Maija on herännyt, ja palattuaan Antti ymmärtää morsiamensa kääntyneen körttiuskoon. Vaikka Antti kertoo haaveilleensa iltaisin Maijasta, häistä ja tuvasta, jonne kelpaa morsiamen tulla, on kihlapari vieraantunut toisistaan eikä vanha rakkaus ole enää ennallaan.

Antin paluuta on juhlistettava, ja kun naapurin Kaisa (Päivi Nisula, sopraano) laittaa väelle syötävää, järjestää tämän juoppo mies Salttu (Ilkka Hämäläinen, tenori) samaan aikaan saunalla rengeille rehvakkaat ryyppäjäiset. Pian tämän jälkeen paikalle saapuu vallesmanni (Kristjan Mõisnik, basso) hakemaan Anttia käräjille. Tilanne kärjistyy vallesmannin ja Maijan Jussi-veljen (Ville Rusanen, baritoni) yhteenottoon.

Talon Liisa-piika (Marjukka Tepponen, sopraano) on rakastunut Jussiin. Vaikka piian ja talonpojan välinen liitto ei kovin mahdolliselta näytä, näkee Jussikin lapsuudesta saakka tutun Liisan luonnon helmassa uusin silmin ja parin välille syttyy rakkaus. Jussi ja Liisa lähtevät muun väen joukkoon tanssimaan Antin ja Maijan kihloja. Mutta vaikka näiden nuorten välillä kuplii ilo ja onni, on toisella parilla murhetta: Antti palaa käräjiltä tuomittuna miehenä, häntä odottavat vankeusrangaistus ja Siperia. Järkyttynyt Maija rohkaisee sulhastaan karkaamaan.

Kihlajaiset keskeytyvät häjyjen saapuessa Harrin talolle häiriköimään. Porukan johtaja, Karjanmaan Köysti (Waltteri Torikka, baritoni) häviää sylipainissa väkevälle Jussille, ja kun häjyt lupaavat rehdisti jättää juhlaväen rauhaan ja jatkavat matkaansa, huomaa juhlaväki Antin karanneen. Vallesmanni miehineen saapuu aloittamaan kuulustelut. Hän saa tehtyä syyttömästä Jussista vangin pakoon auttamisesta epäillyn, ja pieksee tämän kostaakseen aiemman yhteenoton ja kokemansa nöyryytyksen. Tulisieluinen Jussi suuttuu ja uhkaa käydä vallesmannin kimppuun, kun tämä puolestaan ampuu kohti Jussia. Haavoittunut Jussi ehtii tappaa puukolla vallesmannin ennen kuin kuolee itse rakkaan Liisansa käsivarsille.

(Kuvassa Tiina-Maija Koskela ja Jyrki Anttila. Kuva: Petri Nuutinen.)

Tampereen Oopperan tämänvuotisen suurproduktion kuudesta esityksestä on nyt puolet takana. Itse olen nähnyt oopperan kahdesti, ensi-illassa viikko sitten, ja kolmannessa esityksessä 15.2. Pohjalaisia ei ole minulle ennestään erityisen tuttu ooppera, ja siksi ensi-ilta meni tarinaan tutustuessa ja sitä makustellessa, mutta jo toisella esityskerralla olin aivan Tampereen Pohjalaisten lumoissa. Miten vaikuttava ooppera, ja miten upea toteutus!

Produktion ohjaaja Tuomas Parkkinen on haastatteluissa kertonut halunneensa nostaa esiin tarinan naiset, Maijan, Liisan ja Kaisan. Käsiohjelmassa ohjaajan pohdinta on osuvaa:

Heidän kohtaloistaan sukeutuu myyttisiin mittoihin kohoava draama suomalaisesta naisesta, joka hoitaa talon, työn, lapset, ukkonsa ja katsoo vierestä, kun miehet laulavat: "Orjia, orjia emme ole, ja orjia ei meistä koskaan tule!" Millainen osa tulkinnassa jää miehille? Vastaus on tyly. Naiset menettävät miehensä: Maija kruunulle, Liisa kuolemalle ja Kaisa viinalle.

Ensi-illassa naisen osa ja asema herättivät kysymyksiä ja teemat jäivät mieleen mietityttämään. Toisella kerralla katsoin esitystä erityisen tarkasti juuri tätä naisnäkökulmaa ajatellen, ja silloin palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Ihastuin erityisesti Tiina-Maija Koskelan Maijaan. Koskela tekee hienon roolin elämässään kipuilevana nuorena naisena, jonka mielessä ristiriitaa synnyttävät vanha rakkaus ja Antille annetun naimalupauksen aiheuttama velvollisuudentunto, toisaalta taas körttiläisen korkea moraali ja Jumalankaipuu. Maallinen ja jumalallinen sekoittuvat, nuori nainen hakee turvaa Jumalasta ja samalla kaipaa miestä ja rakkautta - tulisipa joku -, ja tämän moneen suuntaan lepattelevan mielen ja sydämen Koskela tekee roolissaan vakuuttavasti näkyväksi.

Väkeviä rooleissaan ovat myös Marjukka Tepponen Liisana ja aina yhtä mainio Päivi Nisula ikääntyvänä Kaisana. Kumpikin onnistuu tuomaan hahmoonsa moniulotteisuutta, sillä naiset ovat juuri oikeassa suhteessa vahvoja ja herkkiä, oikealla tavalla kovaluontoisia ja lempeitä. Katsojana ei jää epäilystä, etteivätkö nämä naiset pärjäisi elämässä ja kannattelisi varassaan hurjaluontoisia miehiään ja jopa kokonaista yhteisöä. Voi hyvin olla, että ensimmäisen esitysviikon aikana ilmaisu ja tulkinta ovat entisestään hioutuneet, mutta kolmannen esityksen aikana aistin lavalla jopa minnacanthmaista väkevää painokkuutta ja sanomaa. Noin juuri tuollaisia komeita naisrooleja tehdään. Mahtavaa!

(Kuvassa Waltteri Torikka ja Tampereen Oopperan kuoro. Kuva: Petri Nuutinen.)

(Kuvassa Waltteri Torikka, Ville Rusanen, Marjukka Tepponen ja Tiina-Maija Koskela. Kuva: Petri Nuutinen.)

(Kuvassa Waltteri Torikka ja Ville Rusanen. Kuva: Petri Nuutinen.)

Pohjalaisten varsinainen pääpari ovat Jussi ja Liisa. Heidän rakkautensa herääminen on Parkkisen ohjauksessa aivan liikuttavan ihanasti kuvattu. Rusasen ja Tepposen kemia toimii kaikin tavoin, ja kumpikin saa hahmoonsa sellaista herkkyyttä, onnea ja iloa, ja toisaalta niin suurta murhetta, että katsojana tuntee paikoin pakahtuvansa. Myös toisen puoliskon aloittava rakastelukohtaus on kauniisti ja hyvällä maulla toteutettu.

Oopperan ehdottomasti herkullisin kohtaus on kuitenkin häjyjen saapuminen kihlajaistaloon. Waltteri Torikka on suomalaisen oopperamaailman eittämätön rokkistara, ja Karjanmaan Köystin rooli on kuin juuri hänelle tehty. Torikka machoilee ja kukkoilee lavalla niin ihanan uhmakkaasti ja vakuuttavasti, että ainakin tämä naiskatsoja alkoi kohtauksen edetessä kaivata käteensä kaukosäädintä, jolla kohtauksen voisi kelata alkuun ja katsoa aina vain uudestaan ja uudestaan. :D Köysti, helavöillä ja koreilla liiveillä varustetut häjyt ja painissa helposti voittava karhumaisen väkevä Jussi täyttävät lavan melkoisella määrällä energiaa ja testosteronia. Etenkin ensi-illassa meno oli niin ihanan riehakasta, että kun Köysti riepoi yhtä omista miehistäänkin pitkin lavaa, näytti hetken jo siltä että kohta on orkesterimontussa yksi ylimääräinen.

Parkkisen ohjauksessa on myös mainiosti toteutettua huumoria. Pidin ensimmäisen puoliskon eläväisestä saunomiskohtauksesta, ja kun juhlatalossa pyörähdellään ja hypellään häähyppyjä, on juhlijoiden nitkuttava tanssityyli hauskaa katsottavaa. Kaikkiin hauskimpiin kohtauksiin liittyi kuitenkin aina Päivi Nisula, jonka heittäytyminen on ihailtavaa (no, mitäpä muuta voi toisaalta odottaa naiselta, joka jäi eläkkeelle Kansallisoopperasta parrakkaan naisen roolissa?). Kun Kaisa työntää juopuneen miehensä lattialuukusta nukkumaan, tai kun hän kuulustelussa puhuu julman vallesmannin pyörryksiin, saa katsojana nauraa ihan tosissaan. (Nauraa, oopperassa? Kyllä!)

Puvustus oli etenkin läheltä nähtynä upea, mutta oopperan lavasteet sen sijaan eivät olleet makuuni. Valaistus oli toteutettu kiehtovasti ja pari kertaa seinälle heijastettava suuri virtaava veriläikkä oli hieno efekti, joka loi kohtauksiin vaikuttavaa draamaa. Pienet pohjalaistalot ja -aitat olivat mainioita, mutta muuten suuri valkoinen tyhjyys oli makuuni liian kiiltävä, minimalistinen ja steriili miljöö noin rosoiselle tarinalle. Jäin kaipaamaan jotain perinteisempää ja maanläheisempää: hiomatonta puuta, säkkikangasta ja harmautta, jotain sopivan ankeaa. Kuulustelukohtauksen taustalla nähtiin kuinka Liisa ikään kuin (kirjaimellisesti) maalaa seinälle hänen ja Jussin välisen rakkauden. Se tuntui muuten hienosti toteutetussa ohjauksessa turhan päälleliimatulta ja alleviivaavalta. Suuri rakkaus kävi kyllä ilmi ilman kissankokoisia kirjaimiakin.

Tampereen Oopperan Pohjalaisia oli kuitenkin kokonaisuutena lopulta kovasti mieleeni. Tampereen Oopperan kuoro toimi taas kuin viimeisen päälle hyvin öljytty koneisto ja Tampere Filharmonia soitti Anna-Maria Helsingin johdolla jylhästi ja hengästyttävän komeasti, oikeanlaista draamaa ja nyansseja tavoittaen. Laulusuoritukset olivat juuri sellaisia kuin Suomen eturivin oopperalaulajilta sopii odottaa. Laulullisesti minuun erityisesti vaikutuksen tekivät suursuosikkini Ville Rusanen (no totta kai!), heleä-ääninen Marjukka Tepponen, sekä minulle ennestään tuntematon mutta karismaattisena vallesmannina vakuuttanut Kristjan Mõisnik, jota toivon näkeväni jatkossa enemmänkin.

Pohjalaisia kannattaa käydä katsomassa, vielä hyvin ehtii. Ristus notta oli komiaa!

(Kuvassa Päivi Nisula ja Marjukka Tepponen. Kuva: Petri Nuutinen.)

(Kuvassa Ville Rusanen, Kristjan Mõisnik ja Tampereen Oopperan kuoro. Kuva: Petri Nuutinen.)

(Kuvassa Jaakko Hietikko, Olli Lammi, Tiina-Maija Koskela, Ville Rusanen, Marjukka Tepponen, Päivi Nisula ja Jere Martikainen. Kuva: Petri Nuutinen.)

Pääsimme katsomaan ensi-iltanäytöksen Tampere-talon kutsuvieraslipuilla, kiitos!

tiistai 14. helmikuuta 2017

Uusia alkuja

Moi pitkästä aikaa. Todella, todella pitkästä aikaa.

Onpas hienoa mutta outoa olla täällä taas. Tuntuu ihan samalta, kuin olisi ollut töistä pitkällä lomalla, eikä palatessaan muista sähköpostin salasanaa tai ylipäänsä sitä, mitä ihmettä täällä kuuluu tehdä. :) Luotan kuitenkin siihen, että samoin kuin parin työvuoron jälkeen, myös parin blogipostauksen jälkeen tuntuu taas siltä kuin mitään taukoa ei olisi ollutkaan. Kun aikaa kuluu, kirjoittamisen kynnys nousee päivä päivältä korkeammaksi, ja vähitellen mielen täyttää sellainen ajatus, ettei osaa ylipäänsä kirjoittaa enää ollenkaan. Mutta ei tässä nyt ruosteisesta olosta huolimatta auta kuin tarttua itseään niskasta ja yrittää. Pidän mielessäni nyt rakkaan ystäväni, kirjailija Minna Rytisalon sanat: solekko tehä. :D


Pitkälle blogitauolle on ollut syynä iso mullistus elämässä. Loppuvuodesta sattui muitakin vähän ankeita juttuja, jotka veivät voimia ja vetivät mieltä matalaksi, mutta joulunalusviikolla koirani, äärettömän rakas vanha Roope-pappa, kuoli. Joku saattaa ajatella, että mitäs tuosta, mutta minulle lemmikistä - ja samalla parhaasta kaverista - luopuminen on vaatinut ihan samanlaisen surutyön läpikäymisen, kuin jos olisi menettänyt elämästään tärkeän ihmisen. 12,5 vuoden kiinteän yhteiselon päätyttyä koko elämä on mennyt yhtäkkiä uusiksi. Kaikki on pitänyt opetella uudelleen: arki, aikataulut, jopa lukeminen. Mutta nyt alkaa jo sujua. Ja mikä parasta: olen löytänyt kirjat uudelleen. ♥

Palailen tässä pikkuhiljaa näihin kuvioihin. Luvassa on totuttuun tapaan juttuja uusista ja vanhoista kirjoista (juuri nyt luen mm. Anneli Kannon Lahtareita, joka on huikea teos!), oopperasta ja teatterista. Keväämmällä otan osaa myös Ylen Kirjojen Suomi -sivuston Kirjablogit ja 101 kirjaa -tapahtumaan (jossa oli muuten tänään vuorossa rakas ystäväni Elina - käykääpä kurkkaamassa hänen ajatuksiaan Leena Krohnin Mehiläispaviljongista!). Ja kun kohinalla lähestyvä kevät tuo tullessaan myös erilaiset kirjatapahtumat (esimerkiksi Vihtorin kirjamessut maaliskuun lopulla Tampereella ja Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaalin toukokuussa Helsingissä), on kaikenlaista kivaa ja kiinnostavaa kirjapöhinää ihanaa odotella.

Mutta tästä se taas lähtee. Jälleen yksi askel kohti uutta.

Kaunista ystävänpäivän iltaa teille kaikille! Palataan pian.

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Katja Kettu: Hitsaaja


Katja Kettu: Hitsaaja (WSOY, 2012. 1. painos 2008. 348 sivua.)

  Ja siinä pirtissä seisoessaan ja katsoessaan ulkona tallattua maisemaa, alkaa laskea päiviä lintujen muutosta ensimmäisiin pakkasiin ja nyt ensilumeen, kalenteri seinällä näyttää pysyvästi vuotta -75, silmät harovat maisemaa ja lunta ja hiljaisuutta, ja samalla ymmärtää että se, mitä ei ole halunnut aiemmin ajatella eikä laskea, se on totta. Veli on ollut poissa kauan, kauemmin kuin koskaan ennen, ja mielen on aikaa sitten täyttänyt kaamea aavistus. Että nytkö sille on käynyt niin kuin vanha kansa aikaa sitten on ennustanut.

On syyskuinen myrsky-yö vuonna 1994. Matkustaja-alus Estonia on uponnut Suomenlahden pohjaan, ja sen mukana syvyyksiin on vajonnut liki tuhat ihmisuhria. Onnettomuuden vaikutukset tuntuvat yhtä lailla helsinkiläisellä telakalla kuin kaukana Lapin kairoilla saakka.

Helsingissä vaatimatonta elämäänsä yrittää elää Niila Kamsu, junantuoma pohjoisesta, joka on parikymmentä vuotta aiemmin jättänyt taakseen punahiuksisen naisen ja koko siihenastisen elämänsä. Mies on sielultaan runoilija, mutta tekstit eivät perhettä elätä. Siksi on pakko käydä työssä telakalla, hitsata varmoin käsin tasaista saumaa ja yrittää löytää hitsin kirkkaasta valokaaresta runollinen ulottuvuus. Kun Estonia uppoaa, menee koko elämä sekaisin. Vaimon sisaren perhe on ollut laivassa, kotona alkavat entistäkin koleammat ajat, ja työpaikalla kohdalle osuvat lomautus ja pakollinen hitsauskurssi. Menneisyyskin muistuttaa itsestään joka käänteessä, ja mielessä pyörii rikkinäisen levyn lailla sama ralli: Oli pakko lähteä. Jotain vikaa tavarassa. Lopulta ollaan siinä pisteessä, että miehen on pakko lähteä takaisin pohjoiseen, sen naisen luo, joka yli kaksikymmentä vuotta aiemmin jäi odottamaan.

Inarissakin tuntuvat Estonian murheelliset pärskeet. Mirka Autin kaksoisveli on kadonnut, ja herää epäilys, että mies on toteuttanut uhkauksensa, lähtenyt etelään ja saanut laivalta työtä. Veljen katoaminen nostattaa Mirkassa vihan: veli on poissa ja joku on siitä vastuussa. Tarvitaan sovitus, kosto ja rangaistus - ja on Mirkan tehtävä asettua Jumalan ruoskan rooliin. Mirkan ja Niilan tiet kohtaavat vääjäämättömästi, mutta oikeastaan kaikki on alkanut jo kauan sitten.


Katja Kettu nousi suosikikseni kertaheitolla luettuani Kätilön pian viisi vuotta sitten. Rakastuin kirjan vimmaisella tavalla aistivoimaiseen ilmaisuun ja upeaan kieleen, ja ihailuni vain kasvoi naisen seuraavan teoksen, Yöperhosen, myötä. Ketun seuraavaa romaania odotellessa halusin lukea hänen vanhempaa tuotantoaan, ja myös tämä Hitsaaja osoittautui hienoksi lukukokemukseksi.

Hitsaajassa Estonian uppoaminen ei ole varsinaisesti itse aihe, vaan tapahtumat liikkeelle sysäävä voima. Tarina etenee neljän ihmisen kertomana: Niilan ja Mirkan lisäksi syksyn 1994 tapahtumia tarkastellaan myös Niilan Kaisu-vaimon sekä inarilaisen poliisimiehen, vanhemman konstaapeli Someron näkökulmasta. Jokaisella henkilöllä on hyvin tunnistettava oma äänensä ja tapansa kertoa. Niilan osuudet vaativat pisimpään totuttelua: mies ikään kuin etäännyttää itsensä ja katselee itseään ulkopuolelta - kerronta kulkee omituisessa passiivissa, vaikka hän selvästi puhuu itsestään. Mirkan kieli sen sijaan on rikkainta, eläväisintä ja vimmaisinta. Hänen suullaan kerrotuista osioista nautin selvästi eniten. Kaisun ja poliisimies Someron tekstit kuvastavat hyvin heidän olemuksiaan: Kaisun teksti on hyvin tavanomaista ja helposti unohtuvaa - kuin nainen itsekin, Someron lapinmurteinen ilmaisu taas luo kuvan asiallisuuteen pyrkivästä ammattinsa edustajasta, jäyhästä ja jämystä lapinmiehestä.

Parasta tässäkin Ketun kirjassa on paitsi ihmisluonnon, myös Lapin luonnon kuvaus. Talveen valmistautuva maisema on karulla tavalla hyvin kaunis: Kaamos roikkuu matalalla, raskaana päälaella, mutta ensilumi luo maisemaan valjua valoaan. Pohjoisen syksyinen, pakkasia edeltävä valo on muutenkin aivan omanlaistaan, se näkyy taivaanrannassa paksuna ja emäksisenä, ja samanlaisena hengittää maa. Hämärtyvässä illassa varvikkoreunan käkkyrämännyt ja vaivaiskoivut vääntelevät peloissaan, ja kun ensimmäiset revontulet näkyvät metsän musteikon yllä, tulee lukiessa samanaikaisesti kylmä ja lämmin olo. Kaltaiselleni etelänvarikselle lappilaisessa luonnossa on taianomaista ja kutsuvaa eksotiikkaa, mutta samalla ymmärrän, että kairoilla, jossa kaikki kasvaa kitua ja on pientä ja surkeaa unelmia myöten, nujertaisivat luonnon karuus ja kuukausia kestävä kaamos minut hyvin nopeasti. Kettu kuvaakin Lapin turismia paikallisten näkökulmasta niin oivallisesti, että nauroin kuvauksia vedet silmissä. Kuvaukset elämysimmeisistäperinnepoppanan hypistelijöistä ja etelänhattaroista tavallaan osuivat ja upposivat. :D Ja entäs sitten nämä:

  Tai sitten joku peräkylän miehenkipiä mettävouti. Sellaset kulkevat satojakin kilometrejä kolojäkälän perässä, niillon pää suopursukännissä, housuissa himo. Sitten net kännäävät, rälläävät viikon, lähtevät kotia päin pahoilla mielin, taskut tyhjinä. Sellaselta saattaa heleposti urjeta vaikka mitkä rikkauet. 
  Tai sitten se on aatellu, että tämä Kamsu on etelänvariksia, näitä sileitä apurahataiteilijoita, jotka saapuu junalla mieli täynnä Lapin huumaa, pysähtyvät Rovaniemelle, lähettävät vaimolle postikortin, käyvät Kiutakönkäällä, saavat rakot jalkoihinsa, istuvat loppuviikon baarissa punottaen ja naisenkipeänä. Näkevät Joulupukin ja masentuvat. 
  Kummassakin tapauksessa on rahaa, millä mällätä.

:D

Hitsaajassa on mukavasti rivienvälistä huumoria, mutta enemmän kuitenkin alakuloa, painajaisia ja ahdistusta, niin ettei tämä mikään hilpeä kirja ole. Mutta sen sijaan jo varsin tunnistettavaa Kettua, jossa väkevästi aistivoimainen, alkukantainen ja kuitenkin runollinen kieli antaa esimakua siitä, mitä tämän jälkeen tuleman pitää. Jo Mirka kuvataan villisilmäksi, Niilan kotipihan oravasta - joka on muuten hänen ainoa ystävänsä! - huokuu villieläimen haju, kuin Jumalan paita, ja myrskyn riepottelemassa maisemassa on jotakin samaa kuin keski-ikäisen naisen ajellussa alapäässä.

Hitsaaja on koukuttava, vaikuttava ja komeaksi kokonaisuudeksi kasvava romaani - ja kertakaikkisen oivallista luettavaa marraskuisiin, pimeisiin iltoihin. Sen ovat lukeneet myös Kirsi, Aino ja Mari A.

  Tässä maailmassa täytyy osata elää. Kairoilla eletään suden lailla. Järvellä aallon lailla. Kylillä vallitsee ihmisen haju ja laki. Täytyy pelata niillä korteilla, mitä on maailman alussa jaettu. 

HelMet-lukuhaaste 2016: 32 - Kirjassa on myrsky

perjantai 4. marraskuuta 2016

Tampereen Teatteri: Patriarkka

(Kuvassa Mari Turunen, Kirsimarja Järvinen, Jukka Leisti, Heikki Kinnunen, Ritva Jalonen, Risto Korhonen, Arttu Ratinen ja Elisa Piispanen. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Patriarkka 26.10.2016
Käsikirjoitus: Juha Jokela
Ohjaus: Samuli Reunanen
Ensi-ilta Tampereen Teatterin päänäyttämöllä 8.9.2016
Kesto n. 2 tuntia 40 minuuttia (väliaikoineen)
Lavastus- ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen, valosuunnittelu Tuomas Vartola, äänisuunnittelu Jaakko Virmavirta, videosuunnittelu Joonas Tikkanen, kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström

Kuusikymppiset Heimo (Heikki Kinnunen & nuorena Heimona Antti Tiensuu) ja Virpi Harju (Ritva Jalonen & nuorena Virpinä Pia Piltz) viettävät leppoisia eläkepäiviään Normandian auringossa. Aiemmin diplomi-insinöörinä ja opettajana työskennelleen pariskunnan päivät täyttyvät hyvästä viinistä, puutarhanhoidosta ja shakinpeluusta - kunnes Heimolle tulee mieleen ajatus: hän haluaa palata kotimaahan ja hankkia elämäänsä vielä yhden merkityksellisen projektin, sillä Suomi pitää auttaa uuteen nousuun. Virpi vastustaa ajatusta, mutta siitä huolimatta paluumuutto Pohjolaan on edessä.

Suomessa odottavat pariskunnan lapset; tytär Jonna (Elisa Piispanen) ja tämän nelikymppisiään viettävä isoveli Jarno (Risto Korhonen), jonka vaimo Petra (Mari Turunen) odottaa parille kolmatta lasta. Heimo tapaa myös vanhan ystävänsä Kalen (Jukka Leisti) ja tämän Anja-vaimon (Kirsimarja Järvinen) pitkästä aikaa. Sopiva ja kiinnostava projektikin tuntuu löytyvän, kun Jarnon kaveri Marko (Arttu Ratinen) esittelee Heimolle ydinvoimalaprojektia, jossa hän itse työskentelee.

Vanhempien paluun kunniaksi järjestetään juhlaillallinen perheen ja ystävien kesken. Alun juhlava ja miellyttävähkö tunnelma muuttuu kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun juhlaväki alkaa pitää puheita, ja pinnan alla kyteneet jännitteet alkavat purkautua. Yhdellä jos toisellakin on painavaa sanottavaa.

(Kuvassa Heikki Kinnunen ja Ritva Jalonen, Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Patriarkka on saanut hurjasti kehuja ensi-illastaan lähtien, ja minäkin astelin Tampereen Teatterin päänäyttämön katsomoon mieli odotuksia pursuillen. Olin lukenut ennakkoon pelkästään näytelmän juonikuvauksen, muut odotukseni syntyivät lähinnä työryhmästä. Kun näyttelijäjoukosta löytyy kolmikko Kinnunen - Korhonen - Leisti ja siihen päälle vielä Kummeli-komediennet Jalonen ja Turunen, ajattelin että näytelmä lie draamaa höystettynä runsaalla huumorilla. Patriarkka osoittautui kuitenkin ihan toisenlaiseksi, ja se veti maton altani useampaankin otteeseen. Koskettavan herkän pojan roolin tehnyt Risto Korhonen sai naurun sijasta silmäni kostumaan, Mari Turunen olikin tiukka ja suorasanainen älykköfeministi ja Ritva Jalosen äidin rooli veti hyvin vakavaksi ja mietteliääksi. Heikki Kinnusen Heimo oli etenkin toisella puoliajalla aivan sydäntäsärkevän surullinen hahmo. Onneksi sentään Jukka Leisti näytteli roolissa, jonka tyyppisissä olen useimmiten tottunut hänet näkemään - hassua, mutta vanheneva, häijy ja irstas ukonkuvatus sai minut tuntemaan oloni tutuksi ja turvalliseksi. Jotain on vielä ennallaan, tämä palanen teatterimaailmassa paikoillaan. :)

Juha Jokelan teksti käy läpi monia suuria ja merkityksellisiä teemoja. Se pureutuu sukupolvien ja -puolten välisiin ristiriitoihin, tarkastelee vanhemmuutta, vanhemman ja lapsen ja toisaalta puolisoiden välistä rakkautta, perhedynamiikkaa, ystävyyttä ja avioliittoa. Se saa katsojan pohtimaan itseään suhteessa muihin ja ympäröivään maailmaan, miettimään mikä on liiallista itsekkyyttä, milloin taas ihminen antaa liikaa periksi. Puhumattomuus ja toisen ohi puhuminen näkyvät monessa. Patriarkka antaa myös kasvot pelolle, joka tekee ihmisen sokeaksi lähimmäisensä tarpeille - ihan kuin ne asiat, joita ei näe, eivät olisi olemassa. Teksti on kokonaisuutena puhutteleva ja koskettava, ja se antaa katsojalle kotiläksyksi paljon ajatustyötä ja henkistä pureskeltavaa.

Jokelan käsikirjoitus on ainakin näin maallikon silmissä myös tekstillisesti todella vaativa ja haastava. Se sisältää pitkiä ja hankalia dialogeja ja monologeja, joissa on myös sisällöllisesti paljon tiukkaa asiaa; esimerkiksi politiikkaan, sähköntuotantoon ja ydinvoimalamaailmaan liittyvää jargonia ja terminologiaa. Ajattelisin siis, että teksti vaatii näyttelijöiltä paljon.

Patriarkka olikin kokonaisuutena vakuuttava. Näyttelijäntyöhän oli toki aivan timanttista, ja jokainen näyttelijä loisti vuorollaan. Sitä keventävää huumoriakin löytyi, hauskimpina yksityiskohtina mieleeni jäivät alkupuoliskon hulvaton Skype-puhelu Ranskasta Suomeen, sekä Kirsimarja Järvisen rooli, jossa hän pääsi loistamaan erinomaisen rytmiikan ja ajoituksen tajun omaavana komediennena. Vaikuttavia kohtauksia oli useita: esimerkiksi äidin ja pojan keskustelu sairaalavuoteen äärellä oli riipaisevan koskettava, koko pitkä illalliskohtaus dialogeineen herkullinen, ja sekä Petran ja Jarnon synnytyskohtaus, että Virpin ja Heimon loppukohtaus omalla tavallaan unohtumattomia. Ohjaus oli taidokas ja näyttelijäntyötä kunnioittava: pidin paljon esimerkiksi siitä, miten lavalla oli samanaikaisesti läsnä ikään kuin monia eri paikkoja, tilanteita ja keskusteluja, mutta valaistuksella ja napakalla rytmityksellä osoitettiin kulloinkin elettävä tilanne.

(Kuvassa Mari Turunen, Ritva Jalonen ja Heikki Kinnunen. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Palaan vielä yhteen näyttelijään: Heikki Kinnunen on niin ikoninen hahmo, että häntä katsellessaan lumoutuu täysin. Ei tajua enää katselevansa näyttelijää, vaan Kinnunen on jollain kummallisella tavalla kaiken sellaisen yläpuolella - hän vain hyvin yksinkertaisesti on juuri sitä, mitä kulloisellakin hetkellä esittää. Hänen Heimossaan on lämpöä ja syvyyttä, ja samalla niin tunnistettavaa ikäpolvensa suomalaisen miehen juroutta, ettei tuosta enää aidommaksi pääse. Heimoon kiintyy ja hänelle toivoo hyvää. Heimo on mikä on, mutta silti häntä on pakko vähän rakastaa.

Patriarkka ei takuulla tyhjene kertanäkemällä, mutta minun mieleeni se jätti hienoisen - tosin terveen ja varmasti hyvää tekevän - ahdistuksen. Siinä missä edellispäivänä näkemäni Viita 1949 saa minut haaveilemaan kymppikortista kyseisen näytelmän esityksiin ja miltei muuttamisesta makuupussin kanssa TTT:n Eino Salmelaisen näyttämön lämpiöön, tuntuu että Patriarkan kanssa tämä oli tässä. Jää hyvästi, rakas Heimo Harju. Vietin Sinun ja perheesi kanssa hienon illan, ja lupaan etten unohda Sinua, mutta nyt minun on aika jatkaa matkaa. Toivon Sinulle kaikkea hyvää, monia shakkimatteja, maukkaita vanukkaita ja muita pehmeitä jälkiruokia, sekä ennen kaikkea onnellisia päiviä rakkaimpiesi kanssa. Olet ne takuulla ansainnut. ♥

(Kuvassa Heikki Kinnunen ja Jukka Leisti, Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Pääsimme katsomaan Patriarkan Tampereen Teatterin pressilipuilla. Kiitos! Myös näytelmän kanssani nähnyt ystäväni Kaisa kirjoitti näytelmästä täällä.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Tampereen Työväen Teatteri: Viita 1949

(Kuvassa Tommi Raitolehto. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

Viita 1949 25.10.2016
Käsikirjoitus: Heikki Salo 
Ohjaus: Sirkku Peltola 
Laulujen sanoitukset: Lauri Viita ja Heikki Salo 
Musiikin sävellys ja johto: Eeva Kontu 
Musiikin sovitus: Eeva Kontu, Joonas Mikkilä ja Mikko Renfors 
Kantaesitys TTT:n Eino Salmelaisen näyttämöllä 25.10.2016 
Kesto n. 3 tuntia 10 minuuttia (väliaikoineen) 
Koreografia Virve Varjos, lavastus Hannu Lindholm, pukusuunnittelu Jaana Aro, valo- ja videosuunnittelu Eero Auvinen, äänisuunnittelu Kalle Nytorp, kampaukset ja maskit Pia Kähkönen, tuottaja Heidi Kollanus, apulaistuottaja Elise Richt 
Rooleissa: Tommi Raitolehto, Petra Ahola, Jari Ahola, Suvi-Sini Peltola, Petra Karjalainen, Jyrki Mänttäri, Juha-Matti Koskela, Eriikka Väliahde, Santeri Mäntylä, Jari Leppänen, Mika Honkanen, Laura Hänninen

Nykyhetkessä eletään vuotta 1949. Lauri Viita (Tommi Raitolehto) on saavuttanut mainetta ja menestystä esikoisrunoteoksellaan Betonimylläri. Miehen ensimmäinen avioliitto hänen kahden lapsensa äidin, Kerttu Solinin (Suvi-Sini Peltola), kanssa on päättynyt eroon, ja hän on jo uusissa naimisissa runoilijatar Aila Meriluodon (Laura Hänninen) kanssa.

Nyt Viita palaa junalla Helsingistä käytyään keskustelemassa saturunoelmansa Kukunor käsikirjoituksesta kustantajan kanssa. Reissu on tuottanut pettymyksen ja runoilija jää junasta Tampereella tyhjin käsin, vailla kustannussopimusta. Miehen mieli on matalalla ja hän miettii, pitäisikö lopettaa kirjoittaminen ja aloittaa alusta. Palata kirvesmiehen työhön ja rakkaan Kertun luo. Palata kotiin, Pispalaan. Näihin mietteisiin on kuitenkin muillakin ihmisillä sanansa sanottavana.

  Runous on keskimäärin paskaa. Mutta Viiran Laten runot me osataan ulkoo kaikki. Ne ei oo paskaa.

Muistoissa, unissa ja mielikuvituksessa Viita palaa menneisyyteen: Omaan lapsuuteensa, Suomen sisällissotaan, joka on jättänyt veriset jälkensä perheeseen ja koko Pispalaan. Nuoruusvuosiin, ensirakkauteen Kertun kanssa. Viidan tarinaa kertovat Kukunor (Petra Ahola) ja Kalahari (Jari Ahola), runoilijan itsensä luomat peikkohahmot.

(Kuvassa Jari Ahola ja Petra Ahola. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

(Kuvassa Tommi Raitolehto. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

(Kuvassa Petra Ahola, Eriikka Väliahde, Laura Hänninen, Jari Ahola ja Jyrki Mänttäri. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

Sanonpahan vain, että huh! Viita 1949:n ensi-ilta on takana, ja tunnen olevani tämän blogitekstin kanssa mahdottoman tehtävän edessä. Olen syvästi vaikuttunut ja vielä tunteja esityksen jälkeen jotenkin ihan sekaisin - haluaisin sanoa niin paljon, ja silti tuntuu ettei ole sanoja, on vain pelkkää syvää hiljaisuutta. Tältä tuntuu, kun taide kouraisee syvältä ja jättää jäljen - eikä mitään pientä hipaisua, vaan enemmänkin sellaisen kuin olisi isketty moukarilla.

Tiesin ja uskalsin odottaa hyvää, sillä jos näytelmää ovat tekemässä Heikki Salo (Suomen paras lauluntekijä ja sanoittaja), Sirkku Peltola (rautainen ja palkittu teatteriammattilainen) ja Eeva Kontu (muusikko, kapellimestari, ja nyt myös säveltäjä Herran armosta), en tiedä mitä olisi pitänyt tapahtua että noin timanttisella porukalla olisi saanut tämän produktion ryssittyä. Mutta silti näytelmä pääsi yllättämään. En muista viime vuosilta kuin yhden toisen musiikkinäytelmän, jossa kaikki on näin kertakaikkisen napakasti kohdallaan, ja se on Pirkko Saision SLAVA! Kunnia Kansallisteatterissa 2015.

Huoh, en edes tiedä mistä aloittaa...

No, vaikka siitä, että Heikki Salon käsikirjoitus on aivan huikean hyvä! Näin toistaiseksi vain Viidan runoja lukeneena minun oli vaikeaa erottaa milloin teksti oli Viidan, milloin Salon kynästä, niin saumattomasti ne liukuivat limittäin. Kielessä on ilahduttavaa leikkisyyttä ja notkeutta, ja peikkohahmojen riimittely voisi olla suoraan Betonimyllärin sivuilta. Viidan tekstejä paremmin tunteva ystäväni ilahtui siitä, miten paljon miehen runoja ja esimerkiksi Moreenin sisältöä käsikirjoitukseen on ujutettu, ja miten luontevasti kaikki sulautuu yhteen. Sama pätee myös tapahtumiin: teksti on fragmentaarista, muistoja ja muistikuvia, autenttisia kirjeitä, faktaa ja fiktiota, reaalimaailmaa ja mielikuvitusta, joiden raja on häilyvä. Ja silti kaikesta syntyy napakka ja täydellisen muotoiseksi hiottu kokonaisuus.

Myös Salon draamantaju on erinomainen: ensimmäisessä näytöksessä hän kuljettaa katsojan läpi sisällissodan ja sellaisten tunnetilojen, että sydän on särkyä palasiksi, mutta siirtymä syvistä vesistä matalampiin tulee juuri oikealla hetkellä, ja väliajalle lähdettäessä olo on vain mukavasti kupliva, eikä kahvitauko mene itkua tyrskiessä. Tästä tietenkin kiitos yhtä lailla Sirkku Peltolalle - näytelmän ohjaus on kertakaikkisen komeaa työtä. Ja se musiikki, voi luoja! Eeva Kontu on säveltänyt Viidan ja Salon teksteihin niin uskomattoman upeat musiikit, että katsomossa oli melkein vaikeaa kestää. Kontun orkesteri soitti kuin unelma, ja aivan erityisesti rakastuin lukuisiin ihaniin sello-osioihin. Heikki Salo on todennut, että "Viita oli aika rokkari äijä, suurisuinen ja leso jätkä", ja näytelmän musiikeissa on juuri sopivassa suhteessa rockia, intohimoa, herkkyyttä ja haikeutta.

Huikealta tuntui myös se, että Salon käsikirjoitus on selvästi tehty paitsi pieteetillä, intohimolla ja Viidan teksteihin ja ajatusmaailmaan niiden syvimpiä syövereitä myöten uppoutuen, myös edesmennyttä (ja tänä vuonna 100-vuotisjuhlaansa viettävää) kirjailijaa suuresti kunnioittaen. Kammoan semmoista ajatusmaailmaa, että ihminen on yhtä kuin sairautensa, mutta ikävä kyllä sentyyppiseen ajatteluun törmää usein, niin tosielämässä kuin taiteessakin. Mutta ei Eino Salmelaisen lavalla tämän produktion puitteissa, sillä Salo ei mässäile Viidan psykiatrisella tilalla, tai tee siitä numeroa. Äänen saa persoonallinen, lahjakas ja karismaattinen kirjailija - ei mielenterveysongelmista kärsivä alkoholisti.

(Kuvassa Suvi-Sini Peltola ja Tommi Raitolehto. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

(Kuvassa Suvi-Sini Peltola ja Tommi Raitolehto. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

Entäs näyttelijät sitten? Huikeaa työtä, ihan jokaikiseltä! Tommi Raitolehto ei vain esitä Viitaa, vaan on hän - niin vahva, karismaattinen ja läsnäoleva. Lisäksi aivan erityisesti sykähdyttivät Suvi-Sini Peltola ja Eriikka Väliahde (joista kummastakin on viime vuosina tullut suursuosikkini!), kummaltakin nähtiin aivan uskomattoman upeaa tulkintaa, eläytymistä ja heittäytymistä, sekä kuultiin todella vahvaa ja kaunista laulua. Raitolehdon ja Peltolan kemiat olivat kohdallaan - ja se on katsojan kannalta aina kutkuttavan ihana asia. Myös kaikki joukkokohtaukset tanssikoreografioineen olivat mahtavaa seurattavaa.

Lavastus ja valaistus olivat upeat, ja taustan videot ja valokuvat niin vaikuttavia, että välillä jo pelkkä taustakuva riitti nostattamaan palan kurkkuun. Myös loppukohtauksen toteutus oli miltei itkettävän hieno - kun Viidan käsinkirjoitettu teksti virtasi näyttämöllä, näyttelijät lauloivat miehen ehkä tunnetuinta runoa, Alfhildia, ja Raitolehto-Viita istui lavan edustalla pitäen tiivistä katsekontaktia yleisöön, tuntui kuin Lauri Viita itse olisi ollut siinä hetkessä hengessään läsnä.

Kun esitys loppui ja katsomon valot syttyivät, tuntui suorastaan julmalta pilalta keräillä penkistä itsensä ja omaisuutensa, ja siirtyä ulos lokakuiseen mustaan koleuteen, joka imeytyy luihin ja ytimiin, kun joka solullani olisin vain halunnut jäädä kellumaan teatterin lämpöön, maagiseen tunnelmaan ja siihen kaikkeen, jonka juuri olin saanut kokea. Oikeastaan olisin halunnut ottaa kaukosäätimen, kelata esityksen alkuun ja katsoa sen heti uudestaan. Kotona avasin heti netin, ja melkein itkin ilosta, kun totesin, että näytelmä jatkaa ohjelmistossa toukokuun loppuun asti. Itseni tuntien löydän itseni katsomosta vielä ainakin kerran, pari. Ja samaa kehoittaisin muillekin yhtään teatterista kiinnostuneille, sillä on sulaa hulluutta jättää Viita 1949 kokematta. Tässä on nimittäin vuoden teatteritapaus, ehdottomasti!

(Kuvassa Laura Hänninen. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

(Kuvassa Juha-Matti Koskela, Petra Karjalainen, Tommi Raitolehto, Jari Leppänen ja Santeri Mäntylä. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

Pääsimme katsomaan Viita 1949:n Tampereen Työväen Teatterin pressilipuilla. Kiitos!

perjantai 21. lokakuuta 2016

Paperi T: Alfan pelko


Tyypillinen perjantai-ilta. Pukeudun mekkoon ja lempikorkkareihini, laitan vähän huulipunaa. Tapaan ystäväni teekupillisen äärellä, vaihdamme kuulumiset. Siirrymme Tampere-talolle, etsiydymme kausikorttipaikoillemme eturivin tuntumaan, harmaapäiset vierustoverimme nousevat seisomaan päästäen meidät ohitseen, sillä saavumme paikoillemme aina vasta heidän jälkeensä. Sinfoniaorkesteri astelee lavalle mustissaan. Aina hyväntuuliset kontrabasistit hymyilevät, tutuksi käynyt alttoviulisti ottaa keskittyneen ilmeen, orkesteri virittää soittimensa konserttimestarin johdolla. Enää puuttuu kapellimestari, kohta kuunnellaan klassista.

Hetkinen. Kelataanpas takaisin.

Perjantai-ilta, check. Mekko, korkkarit ja huulipuna, check. Tampere-talo, check.
Mutta siihen loppuukin tuttu ja turvallinen. Olen elämäni ensimmäisessä rap-konsertissa - minä, joka en ikinä koskaan milloinkaan kuuntele räppiä tai hiphoppia, ja jonka hiphop-sivistys rajoittuu siihen, että tiedän että on olemassa Cheek ja Elastinen, ja sitten tämä Paperi T. On niitä varmaan muitakin. On aika vaihtaa Šostakovitš yhden illan ajaksi konemusiikkiin ja helsinkiläiseen ruuhkatukkaiseen rap-muusikkoon, ja nämä ovat luonnollisesti keski-ikäisen täti-ihmisen elämässä senkaltaisia hetkiä, jolloin ollaan vähän jännän äärellä.

Paperi T:ltä on hiljattain julkaistu esikoisrunoteos post-alfa (Kosmos, 2016) - ja se on muuten jo nyt ylivoimaisesti kuluvan vuoden myydyin runokirja! Alfan pelko -nimeä kantava illan konsertti oli samansisältöinen setti, kuin mitä edellisiltana oli nähty Helsingin Kulttuuritalolla. Kulttuuritalon keikka toimi samalla runokirjan julkkareina, kun taas Tampere-talolla vietettiin ikään kuin hautajaisia: Paperi T:n Emma- ja Teosto-palkitun esikoissooloalbumin, Malarian pelon, parivuotinen kiertue päättyi nyt Tampereelle. Reilun tunnin mittainen konsertti koostui albumin rap-biiseistä, sekä post-alfan runoista, joita artisti lausui konemusiikin taustoittamana.

Runojen aikaisen taustamusiikin koinkin omalta osaltani illan ainoaksi miinukseksi, sillä etenkin konsertin alkupuoliskolla musiikki oli niin kovalla, että ainakin minun tekstejä ennestään tuntemattomana oli paikoin vaikeaa saada sanoista selvää musiikin peittäessä ne alleen. Huomasin tämän harmittavan jo siksikin, että Paperi T:n runot osoittautuivat niin kiehtoviksi, että olisin mieluusti kuullut kaiken. Sekä biisien että runojen kuvasto koostuu mm. alkoholinhuuruisista bileistä, darra-aamuista, boheemielämästä, elämäntuskasta, eksistentiaalisista kysymyksistä, rakkaudenkaipuusta ja ajatuksista, jotka käsittelevät kuolemaa. Lopulta siis melko tuttuja ikuisuusaiheita - ja tätä pohdimmekin ystäväni Jaanan kanssa hänen käsitellessään blogissaan pari päivää sitten Mikko Aaltosen Cheekistä kertovaa kirjaa JHT - Musta lammas (Otava, 2016) (ja siteeraan nyt itseäni): Sanataide, ilmaisu ja kieli muuttuvat ajan myötä, mutta ihminen on aina pohjimmiltaan sama, samoja aiheita mielessään ja teksteissään käsittelevä. Jos Eino Leino olisi tässä ajassa parikymppinen taiteilijanalku, olisi hän varmasti juuri menestyvä Suomi-hiphop -artisti.

  en pelkää hirviötä sängyn alla 
  pelkään hirviötä joka nukkuu sängyssäni 
  käyttää nimeäni 
  puhuu suullani 

Älykköräppäriksi tituleeratun Paperi T:n tekstit sisältävät myös runsaasti viittauksia kirjallisuuteen, filosofiaan ja populaarikulttuuriin, ja miltei hihkuin innosta bongaillessani lyriikoista vaikkapa Henry Milleriä, Saarikoskea ja Melleriä, Eppu Normaalia tai Dave Lindholmia. Etenkin tämä seuraava ilahduttavan itseironinen katkelma herkisti tällaisen jo 90-luvun alussa Daven teksteistä lumoutuneen vanhan runotytön mielen:

  kun hyväksyt, ettet tule koskaan kirjoittamaan mitään 
  yhtä kaunista kuin daven pieni ja hento ote 
  voit lakata stressaamasta ja jatkaa namedroppailua

Konsertti oli lopulta innostava ja hyvin toimiva kokonaisuus. Paperi T on esiintyjänä hurmaavan itsevarma ja karismaattinen, ja näin räppiin tottumattomana en lakannut ihastelemasta hänen selkeää artikulaatiotaan ja virheetöntä ulosantiaan - artistin sanat tai pasmat eivät menneet sekaisin missään vaiheessa, joka on ammattitaitoa, totta kai. Sekä runot että lyriikat olivat kiehtova sekoitus maskuliinisuutta, hätkähdyttäviä kielikuvia ja herkkyyttä. Tykkäsin, paljon! Myös illan valosuunnittelu ja lavaa taustoittavat videot olivat varsin onnistuneita. Ja se ruuhkatukka - oi kyllä, kiitos! (No onhan se ihan hullun söpö mies - kuin nuori pitkätukkainen Mikko Kuustonen silloin joskus yhdeksänkymmentäjotain!)

Menetetyn Suomi-rap -neitsyyteni ja tämän ehdottoman positiivisen konserttikokemuksen myötä aion ilman muuta hankkia käsiini Paperi T:n runoteoksen post-alfa. Tässä vaiheessa linkkaan kiinnostuneet Tiian & Tommin blogiin, jossa teos on jo ehditty arvioida.

Paperi T, Alfan pelko
Tampere-talon iso sali, 21.10.2016
Kesto n. 1 tunti 15 minuuttia
Pääsin konserttiin Tampere-talon kutsuvieraslipulla - iso kiitos!

***

(Kotiin päästyäni tunsin itseni virkistyneeksi ja kuuntelin jopa Spotifysta vähän lisää Paperi T:tä. Virkistymisen lisäksi tapahtui myös ilmeisesti jonkinasteista villiintymistä, sillä huomasin että mieleni teki siideriä ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Löysin jääkaapin uumenista sopivasti tölkillisen hyvää irkkusiideriä - mutta siinä oli parasta ennen -päiväys mennyt helmikuussa 2015. Huokaisin, pistin teeveden kiehumaan ja päätin iltani tuttuun ja turvalliseen Šostakovitšiin. Mutta kyllä: se omalta mukavuusalueeltaan poistuminen tekee ehdottomasti hyvää. Suosittelen kokeilemaan!)

maanantai 17. lokakuuta 2016

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa


Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa (Siltala, 2016. 403 sivua.)

Pabloa ei enää ole. 
  En voi ajatella meneväni joku päivä Pablon luokse, käväisemään. 
  Niinhän olen ajatellut kaikki nämä vuodet. Joka ainoa päivä. 
  En ole mennyt, en kertaakaan. 
  Mutta olisin voinut. 
  Nyt en voi. 

En voi. En koskaan enää.

On aivan tavallinen marraskuinen maanantaiaamu, kun mies aamukahvia juodessaan huomaa lehdestä Pablon kuolinilmoituksen. Paavo Olavi Korhonen, siis Pablo, on vanha kaveri, hahmo menneisyydestä. Miehen elämä on vakaata ja täsmällistä, mittarissa kuutisenkymmentä elettyä vuotta, arvostettu asema asianajajana, edustuskodissa kaunis vaimo, alla hyrisee tyyris Audi. Pablon kuolema kuitenkin nyrjäyttää jotakin sijoiltaan, ja miehellä alkaa niin kova paini sielunsa kanssa, että ympäristökin jytisee. Hän tarkastelee elämäänsä: Parikymmentä vuotta nuorempaa vaimoaan Kristaa, jonka mielestä avioliitto on terminaalivaiheessa silloin kun yhteisistä ruokahetkistä luovutaan, kun kotona käytetään verkkareita tai aamutossuja, tai kun yhdyntää harrastetaan kerran viikossa. Avioliittoaan, joka kovasta yrittämisestä huolimatta tuntuu kuitenkin läähättävän hapen puutteesta. Minää, joka osaa määritellä laatuviinejä arkea avartavilla termeillä, joka nauttii aterioista hienosti disainatuissa paikoissa, pelaa arki-iltaisin tennistä, ja jonka suonissa kohisee veri ja erektio on terästä. Pablo on kuollut, mutta mies itse on vahvasti elossa. Vai onko sittenkään?

Marraskuisesta maanantaista alkaa piinaviikko, jonka aikana miehen elämä alkaa vähitellen suistua raiteiltaan. Pablon kuolema ja etenkin hänen poikansa ilmestyminen miehen toimistoon pesänjakoasioiden merkeissä panee liikkeelle arvaamattomat massat: miehen mieleen vyöryy joukko nuoruusmuistoja - sekavia kuvia Firenzen Uffizin galleriassa nuoruudelle jätetyistä jäähyväisistä, klarinetilla kömpelösti tavoitellusta Bachista, sekä vaahtoavista kiharoista täynnä loputonta lupausta. Miehen aiemmin niin selkeästi jäsennellyt ajatukset alkavat säntäillä irrallaan kuin karanneet koirat, ja mieleen pulpahtelevien kuvien mukana nousee jotakin mustaa ja lamauttavaa. Salaisuuksia, tummia ja harmahtavia, jotka ovat joskus nousseet siivilleen ja kadonneet jälkiä jättämättä. Paitsi etteivät sittenkään. Mikä on totta ja todellista? Miten raskas taakka on elämänmittainen syyllisyys? Voiko ihminen elää tekemättä tiliä menneisyytensä kanssa?

Pablo on kuollut. Minä elän. 
  Minä en ole elänyt pitkään aikaan.


Pirkko Saisio on yksi suurimmista kirjailijasuosikeistani, ja Mies, ja hänen asiansa on se teos, jota olen kaikista syksyn kirjoista eniten odottanut. Odottaminen kannatti: romaani on kertakaikkisen nerokas ja herkullinen. Yksinkertaisesti todella hieno, kuten Levoton lukija -blogin Kirsikin toteaa.

Saision teksti on ilmavaa, kevyesti hengittävää ja vetävää, ja toisaalta samanaikaisesti merkityksistä lyijynpainavaa. Hänen sujuvaa monologia pala palalta rakentavat lauseensa ovat paljonpuhuvia, fragmentaarinen kerronta on lähes huimaavan älykästä ja tarkkanäköistä, ja silti jotenkin hyvin maanläheistä ja pientä ihmistä ymmärtävää. Teksti on näennäisen helppo- ja nopealukuista - sivuja on pakko kääntää, lukemista ei malta keskeyttää, vaikka pitäisi syödä, nukkua, lähteä töihin. Lukemisen jälkeen mielen valtaavat riemastus ja hämmennys.

Tuntuu hyvältä.
  Niin muuten tuntuu.

Miehen, ja hänen asiansa parissa tulee useaan otteeseen hyvällä tavalla mieleen, että kirjailija Saision sukulaissielu on kirjailija Hotakainen - kummankin kerronnassa on samansävyistä pirullisen älykästä huumoria, ja kummallakin on vahvaakin vahvempi ja juuri sellaisena tunnistettava oma äänensä. Tämä rinnastus herättää myös tajuamaan, miten uskomaton kyky Saisiolla on kirjoittaa hyvin sukupuolineutraalia tekstiä. Tämä uutuusromaanikin voisi olla aivan yhtä lailla naisen kuin miehen kirjoittama.

Kuolema, syyllisyys ja sovitus luovat romaanille sen vakavavireisen kivijalan. Sen päälle Saisio rakentaa tarinansa kuin talon, jonka seinät horjuvat, koska lukija ei voi tietää kannattaako talon isäntään, eli kuusikymppiseen, päänsä sisällä jatkuvaa monologia käyvään asianajajaan luottaa. Talon päällä marraskuu makaa kuin turvonnut kinnas. Teemoistaan, marraskuisesta maisemastaan ja kantta myöten masentavasta harmaudestaan huolimatta kokonaisuus ei ole raskas, vaan päinvastoin: Saisio ujuttaa tekstiin miltei salakavalaa hilpeyttä, joka tekee kirjasta vastustamattoman - sellaisen, joka menee lukijan päähän kuin häkä.

Ja niin - Saision tapa analysoida pari- ja ihmissuhteita sekä niissä vallitsevia sukupuolirooleja on tarkkanäköisyydessään riemastuttavaa. Nainen ei usko puhetta, mutta puhumiseen nainen uskoo. Mies vaikenee, myötäilee ja tasapainottelee, antaa siimaa sen verran, että saa pidettyä naisensa tyytyväisenä. Myös yksinäisyyden pohdinta on koskettavaa: kun kertojamies tarkastelee itse yksinäisyytensä valinneen ja toisaalta yksinäisyyteen vastoin tahtoaan pudonneen ihmisen rauhattomuuden ja levollisuuden välillä lepattelevia mieliä, jotain sisälläni liikahtaa. Mies, ja hänen asiansa on lopulta hyvin humaani teos, ihmismielestä, kaiken katoavaisuudesta ja mielenrauhan tuovasta sovituksesta piirretty taidokas kuva.

Lapsellinen tunne. 
  Tämä kun tuntuu ettei kukaan ymmärrä. 
Ei kukaan ketään ymmärrä. 
Haave tulla ymmärretyksi on jotenkin liikuttava, koska se on niin turha. 
Ihan hirveän liikuttava.


Noudatamme uskonnollisia riittejä, jotkut noudattavat. 
  Kirjoitamme filosofiaa, luemme sitä ja keskustelemme. 
  Keskustelemme loputtomiin.

Katsomme näytelmiä ja luemme kirjoja. 
  Keskustelemme. 
  Kirjoitamme väitöskirjoja. 
  Niitä emme lue. 
  Mutta keskustelemme niistä. Väittelemme. 

Sävellämme oopperoita ja katsomme niitä, kuuntelemme passioita, sinfonioita, oratorioita, mitä niitä on. 
  Iskelmiä. 
  Keskustelemme. 

Maalaamme tauluja ja tuijotamme niitä. 
  Näemme mitä näemme, emme paljon mitään. Mutta keskustelemme. 

Emme ymmärrä. 
  Mutta keskustelemme. 

Emme ymmärrä, että katoamme täältä ennen pitkää. Pian. 
  Ja ne jotka tulevat meidän jälkeemme, katoavat. Pian.

*****

Memento mori.

Muista kuolevasi. 
  Muista, että olet kuolevainen. 



HelMet-lukuhaaste 2016: 5 - Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman

torstai 6. lokakuuta 2016

Hanna Weselius: Alma!


Hanna Weselius: Alma! (WSOY, 2016. 207 sivua.)

  Minä ymmärrän sinua, minä tosiaan ymmärrän, Alma, Frau Mahler. Ei ole kivaa nyhjätä himassa ainoan henkiin jääneen lapsensa kanssa päivästä päivään ja rypistellä lakanoita. Rypistele, rypistele! Yksin saat lakanoitasi rypistellä, Alma, koska kun ukkosi luuhaa oopperalla tuohon tyyliin niin eihän siitä kotona ollessaankaan, lakanoissa, kuten sanotaan, mihinkään ole. Mutta tartu nyt kuitenkin helvetti sentään itseäsi hameenhelmasta ja tee jotain!

Hanna Weseliuksen esikoisteos Alma! on omalaatuinen mosaiikki, kustantajansa oivallisesti rihmastomaiseksi kuvaama romaani. Sen juonta on vaikeaa kuvata, sillä selkeää ja yhtenäistä juonilinjaa ei varsinaisesti ole. Alma! pitää sisällään monia pienempiä tarinoita ja henkilöhahmoja; palasia, jotka tuntuvat aluksi olevan täysin toisistaan irrallisia. On kahden tyttären yksinhuoltajaäiti Aino, joka elättää itsensä taiteilijana. On syrjäytynyt ja ilmeisen mielenterveysongelmainen mies, jonka sisar riisuutuu maksusta. On 16-vuotias Abdi, joka rakastelee halukkaita valkoisia aikuisia naisia, ja muuan lakimies, itsenäinen ja itsevarma feministi, joka toimii heikompiensa pelastajana ja esitaistelijana. Tarinassa on tilaa myös pululle (!), alkoholisoituneelle yökerhotanssijattarelle (Johanna Tukiainen, kukapa muu), sekä 234 nigerialaiselle koulutytölle, jotka aseistautuneet miehet ovat vieneet mukanaan yöhön. Ja sitten on vielä - tietenkin! - romaanille nimensä antava Alma, maailmankuulun itävaltalaissäveltäjän, Gustav Mahlerin, vaimo. Romaanin viimeiselle sivulle saavuttaessa kaikista näistä henkilöhahmoista ja tarinarihmastoista on kasvanut taidokas ja yhtenäinen kudelma, jossa jokainen irralliseltakin tuntuva palanen on löytänyt paikkansa.

Weseliuksen kieli on hämmästyttävää. Se on ilmaisuvoimaista, kekseliästä ja riemastuttavaa, ja ihastuttavan pakotonta - kuin vapaana virtaavaa vettä. Teksti menee ihon alle: kirjaa lukiessani kauniit kohdat saivat minut hieman pakahtumaan, välillä vähän naurattikin, mutta eniten teksti sai minut ihan puhtaasti ärsyyntymään. Miksikö? Mahlereiden vuoksi.

Alma!a leimaa vimmaisuus, eikä kirjailija sääli ketään: Gustav Mahlerkin saa oman osansa - hän on muun muassa epäkiinnostava aviomies ja Alman puuteroituihin hymykuoppiin hikisiä nakkisormiaan ruuvaava ukonkuvatus -, mutta kylmintä kyytiä Weselius antaa poloiselle Almalle, joka ei toteuta itseään ja jatka omaa lupaavaa säveltäjänuraansa, vaan järjestelee vain miehensä scherzoja ja allegroja. Naista tarkkailee pitkään anonyyminä säilyvä hahmo, joka puhuttelee omassa ajassaan elävää Almaa nykypäivästä käsin - ja säveltäjän vaimo saa totisesti kuulla kunniansa. Alma on happaneva leivonnainen, linnunpönttö päässä kulkeva sivistymätön nöyristelijä, strutsinsulkahattuinen ongelma, ja mistään mitään tietämätön puuterivippa. Puuterivippa! Ja ai niin, olin kiukuissani unohtaa lehmän!

  Sinusta ei ollut mitään hyötyä suffragettien sukupolvelle. Kuulitko sinä koskaan Emmeline Pankhurstista? Et. Sinä olit jo nuorena lehmä. 
  Lehmä! Minäpä määrittelen sinulle lehmän. Lehmä on suurisilmäinen mukavuudenhaluinen maitoa tihkuva eläin, joka viihtyy laumoissa ja kääntyy aina selkä tuuleen päin. Siinä se kustannustehokkaana märehtii ruohotuppoaan eikä ole pätkääkään kiinnostunut maailman menosta. Ja kun tuuli kääntyy, koko lauma kääntyy.

Olin tuohtunut. Ajattelin että haloo, tässä puhutaan nyt 1900-luvun alun oman alansa suurmiehestä (joka sattuu olemaan suosikkisäveltäjäni, nyyh!), sekä hänen vaimostaan, joka on elänyt omalle ajalleen tyypillistä vaimon ja äidin elämää. Luin lisää, puhisin kiukkua ja ajattelin, että onhan se hyvä huudella nykyajasta sadan vuoden taakse menneisyyteen, moittia toista lehmämäisyydestä ja olla tietävinään paremmin. Samalla Weseliuksen verbaalinen ilotulitus alkoi naurattaakin, mutta koska olin niin kiukkuinen, jouduin nauramaan vähän itseltänikin salaa. Jatkoin lukemista, ja vähitellen aloin sulaa - ja lopulta jouduin myöntämään, että voimakas ärsytykseni oli hyvästä: se sai ymmärtämään, että tässä ollaan tekemisissä koko lailla raikkaan, pelottoman ja suorastaan nerokkaan tekstin kanssa. Hyvä kirja ravistelee ja herättää tunteita - ja sitä Alma! ainakin minun kohdallani todella teki.

Alma! on tehokas ja vakuuttava debyytti, joka henkilöhahmoihinsa peilaten tarkastelee naiseutta monelta kantilta, monessa ajassa ja jopa globaalissa mittakaavassa. Se pakottaa - pitkälti juuri Alman kautta - lukijan pohtimaan naisen rooleja ennen ja nyt, sekä naisen oikeuksia ja velvollisuuksia ja sitä miten juuri se oikeuksien vaakakuppi on usein niin kovin köykäinen. Se kurkistaa hieman myös tyttöyteen, ja esittää kysymyksiä: Millainen on tulevaisuus? Mikä odottaa niitä, joiden iho tänä päivänä tuoksuu vielä maidolta ja omenoilta? Alma! alleviivaa sanomaansa ja muistuttaa, että naisten pitää yhä vain jaksaa taistella, jotta tyttärille maailma voisi vielä joskus olla sellainen, jossa metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan. Usein alleviivaus häiritsee, mutta Alma!ssa se ei sitä tee, sillä Weselius puhuu niin tärkeää asiaa, ettei korostuskynän käyttö ole sille yhtään pahitteeksi.

Kirjan loppuun päästyäni tuntui siltä kuin olisin ajanut kuvitteellisen autoni pesukaistalle, ottanut mukavan asennon pesuharjojen alettua vyöryä autoni yli, mutta hetkeä myöhemmin yllätyksekseni huomannut kuskin puolen ikkunan jääneen auki. Alma! on yllätys, se on kylmä suihku, joka ei oikeastaan tunnu hyvältä, mutta joka jättää jälkeensä hieman uupuneen ja kuitenkin samalla ihanasti virkistyneen olotilan. Ja juuri siksi se on aivan poikkeuksellisen hieno - ja tärkeästä aiheesta kirjoitettu! - esikoinen.

Loppuun vielä yksi ehdottomista lempikatkelmistani - niistä hetkistä, jolloin olin pakahtua tekstin kauneuteen:

  Kunpa olisi aika ennen meitä, hidas aika ennen ratikoita, siltoja, matkustajasatamia, peltihalleja, aika ennen ohuita jäitä, ja ihmiset isoissa takeissaan voisivat enemmästä tietämättöminä vaappua paksua jäätä pitkin kaupunginosasta toiseen parvina ja jonoina kuin pullasorsat. Jos pitäisi kävellä joka paikkaan, olisi enemmän yksityistä, syvää aikaa. Voisi vain kävellä, antaa hengityksen huuruta ja olla olematta yhteydessä keneenkään. Jää ja lumi, kylmiä ja hohtavia. Ja sitten jäällä voisi kohdata jonkun. Kaksi irtonaista pistettä törmäisivät valkoisessa hehkussa ja sulaisivat toisiinsa. Olisivat jo sulaneet heti toisensa nähdessään ja tietäisivät sen, mutta menisivät ensin johonkin kallioniemen puupaviljonkiin juomaan kaakaota.

Oih! ♥

Alma!sta muualla: Tuijata, Omppu, Maisku, Paula ja Helsingin Sanomat.

(Kirjankansikuvassani on melkein nolostuttavan osoittelevaa symboliikkaa, mutta halusin antaa Alma-paralle mahdollisuuden: kerrankin Gustav jää vaimonsa varjoon. :D )
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...