sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Katja Kettu: Hitsaaja


Katja Kettu: Hitsaaja (WSOY, 2012. 1. painos 2008. 348 sivua.)

  Ja siinä pirtissä seisoessaan ja katsoessaan ulkona tallattua maisemaa, alkaa laskea päiviä lintujen muutosta ensimmäisiin pakkasiin ja nyt ensilumeen, kalenteri seinällä näyttää pysyvästi vuotta -75, silmät harovat maisemaa ja lunta ja hiljaisuutta, ja samalla ymmärtää että se, mitä ei ole halunnut aiemmin ajatella eikä laskea, se on totta. Veli on ollut poissa kauan, kauemmin kuin koskaan ennen, ja mielen on aikaa sitten täyttänyt kaamea aavistus. Että nytkö sille on käynyt niin kuin vanha kansa aikaa sitten on ennustanut.

On syyskuinen myrsky-yö vuonna 1994. Matkustaja-alus Estonia on uponnut Suomenlahden pohjaan, ja sen mukana syvyyksiin on vajonnut liki tuhat ihmisuhria. Onnettomuuden vaikutukset tuntuvat yhtä lailla helsinkiläisellä telakalla kuin kaukana Lapin kairoilla saakka.

Helsingissä vaatimatonta elämäänsä yrittää elää Niila Kamsu, junantuoma pohjoisesta, joka on parikymmentä vuotta aiemmin jättänyt taakseen punahiuksisen naisen ja koko siihenastisen elämänsä. Mies on sielultaan runoilija, mutta tekstit eivät perhettä elätä. Siksi on pakko käydä työssä telakalla, hitsata varmoin käsin tasaista saumaa ja yrittää löytää hitsin kirkkaasta valokaaresta runollinen ulottuvuus. Kun Estonia uppoaa, menee koko elämä sekaisin. Vaimon sisaren perhe on ollut laivassa, kotona alkavat entistäkin koleammat ajat, ja työpaikalla kohdalle osuvat lomautus ja pakollinen hitsauskurssi. Menneisyyskin muistuttaa itsestään joka käänteessä, ja mielessä pyörii rikkinäisen levyn lailla sama ralli: Oli pakko lähteä. Jotain vikaa tavarassa. Lopulta ollaan siinä pisteessä, että miehen on pakko lähteä takaisin pohjoiseen, sen naisen luo, joka yli kaksikymmentä vuotta aiemmin jäi odottamaan.

Inarissakin tuntuvat Estonian murheelliset pärskeet. Mirka Autin kaksoisveli on kadonnut, ja herää epäilys, että mies on toteuttanut uhkauksensa, lähtenyt etelään ja saanut laivalta työtä. Veljen katoaminen nostattaa Mirkassa vihan: veli on poissa ja joku on siitä vastuussa. Tarvitaan sovitus, kosto ja rangaistus - ja on Mirkan tehtävä asettua Jumalan ruoskan rooliin. Mirkan ja Niilan tiet kohtaavat vääjäämättömästi, mutta oikeastaan kaikki on alkanut jo kauan sitten.


Katja Kettu nousi suosikikseni kertaheitolla luettuani Kätilön pian viisi vuotta sitten. Rakastuin kirjan vimmaisella tavalla aistivoimaiseen ilmaisuun ja upeaan kieleen, ja ihailuni vain kasvoi naisen seuraavan teoksen, Yöperhosen, myötä. Ketun seuraavaa romaania odotellessa halusin lukea hänen vanhempaa tuotantoaan, ja myös tämä Hitsaaja osoittautui hienoksi lukukokemukseksi.

Hitsaajassa Estonian uppoaminen ei ole varsinaisesti itse aihe, vaan tapahtumat liikkeelle sysäävä voima. Tarina etenee neljän ihmisen kertomana: Niilan ja Mirkan lisäksi syksyn 1994 tapahtumia tarkastellaan myös Niilan Kaisu-vaimon sekä inarilaisen poliisimiehen, vanhemman konstaapeli Someron näkökulmasta. Jokaisella henkilöllä on hyvin tunnistettava oma äänensä ja tapansa kertoa. Niilan osuudet vaativat pisimpään totuttelua: mies ikään kuin etäännyttää itsensä ja katselee itseään ulkopuolelta - kerronta kulkee omituisessa passiivissa, vaikka hän selvästi puhuu itsestään. Mirkan kieli sen sijaan on rikkainta, eläväisintä ja vimmaisinta. Hänen suullaan kerrotuista osioista nautin selvästi eniten. Kaisun ja poliisimies Someron tekstit kuvastavat hyvin heidän olemuksiaan: Kaisun teksti on hyvin tavanomaista ja helposti unohtuvaa - kuin nainen itsekin, Someron lapinmurteinen ilmaisu taas luo kuvan asiallisuuteen pyrkivästä ammattinsa edustajasta, jäyhästä ja jämystä lapinmiehestä.

Parasta tässäkin Ketun kirjassa on paitsi ihmisluonnon, myös Lapin luonnon kuvaus. Talveen valmistautuva maisema on karulla tavalla hyvin kaunis: Kaamos roikkuu matalalla, raskaana päälaella, mutta ensilumi luo maisemaan valjua valoaan. Pohjoisen syksyinen, pakkasia edeltävä valo on muutenkin aivan omanlaistaan, se näkyy taivaanrannassa paksuna ja emäksisenä, ja samanlaisena hengittää maa. Hämärtyvässä illassa varvikkoreunan käkkyrämännyt ja vaivaiskoivut vääntelevät peloissaan, ja kun ensimmäiset revontulet näkyvät metsän musteikon yllä, tulee lukiessa samanaikaisesti kylmä ja lämmin olo. Kaltaiselleni etelänvarikselle lappilaisessa luonnossa on taianomaista ja kutsuvaa eksotiikkaa, mutta samalla ymmärrän, että kairoilla, jossa kaikki kasvaa kitua ja on pientä ja surkeaa unelmia myöten, nujertaisivat luonnon karuus ja kuukausia kestävä kaamos minut hyvin nopeasti. Kettu kuvaakin Lapin turismia paikallisten näkökulmasta niin oivallisesti, että nauroin kuvauksia vedet silmissä. Kuvaukset elämysimmeisistäperinnepoppanan hypistelijöistä ja etelänhattaroista tavallaan osuivat ja upposivat. :D Ja entäs sitten nämä:

  Tai sitten joku peräkylän miehenkipiä mettävouti. Sellaset kulkevat satojakin kilometrejä kolojäkälän perässä, niillon pää suopursukännissä, housuissa himo. Sitten net kännäävät, rälläävät viikon, lähtevät kotia päin pahoilla mielin, taskut tyhjinä. Sellaselta saattaa heleposti urjeta vaikka mitkä rikkauet. 
  Tai sitten se on aatellu, että tämä Kamsu on etelänvariksia, näitä sileitä apurahataiteilijoita, jotka saapuu junalla mieli täynnä Lapin huumaa, pysähtyvät Rovaniemelle, lähettävät vaimolle postikortin, käyvät Kiutakönkäällä, saavat rakot jalkoihinsa, istuvat loppuviikon baarissa punottaen ja naisenkipeänä. Näkevät Joulupukin ja masentuvat. 
  Kummassakin tapauksessa on rahaa, millä mällätä.

:D

Hitsaajassa on mukavasti rivienvälistä huumoria, mutta enemmän kuitenkin alakuloa, painajaisia ja ahdistusta, niin ettei tämä mikään hilpeä kirja ole. Mutta sen sijaan jo varsin tunnistettavaa Kettua, jossa väkevästi aistivoimainen, alkukantainen ja kuitenkin runollinen kieli antaa esimakua siitä, mitä tämän jälkeen tuleman pitää. Jo Mirka kuvataan villisilmäksi, Niilan kotipihan oravasta - joka on muuten hänen ainoa ystävänsä! - huokuu villieläimen haju, kuin Jumalan paita, ja myrskyn riepottelemassa maisemassa on jotakin samaa kuin keski-ikäisen naisen ajellussa alapäässä.

Hitsaaja on koukuttava, vaikuttava ja komeaksi kokonaisuudeksi kasvava romaani - ja kertakaikkisen oivallista luettavaa marraskuisiin, pimeisiin iltoihin. Sen ovat lukeneet myös Kirsi, Aino ja Mari A.

  Tässä maailmassa täytyy osata elää. Kairoilla eletään suden lailla. Järvellä aallon lailla. Kylillä vallitsee ihmisen haju ja laki. Täytyy pelata niillä korteilla, mitä on maailman alussa jaettu. 

HelMet-lukuhaaste 2016: 32 - Kirjassa on myrsky

perjantai 4. marraskuuta 2016

Tampereen Teatteri: Patriarkka

(Kuvassa Mari Turunen, Kirsimarja Järvinen, Jukka Leisti, Heikki Kinnunen, Ritva Jalonen, Risto Korhonen, Arttu Ratinen ja Elisa Piispanen. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Patriarkka 26.10.2016
Käsikirjoitus: Juha Jokela
Ohjaus: Samuli Reunanen
Ensi-ilta Tampereen Teatterin päänäyttämöllä 8.9.2016
Kesto n. 2 tuntia 40 minuuttia (väliaikoineen)
Lavastus- ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen, valosuunnittelu Tuomas Vartola, äänisuunnittelu Jaakko Virmavirta, videosuunnittelu Joonas Tikkanen, kampausten ja maskien suunnittelu Jonna Lindström

Kuusikymppiset Heimo (Heikki Kinnunen & nuorena Heimona Antti Tiensuu) ja Virpi Harju (Ritva Jalonen & nuorena Virpinä Pia Piltz) viettävät leppoisia eläkepäiviään Normandian auringossa. Aiemmin diplomi-insinöörinä ja opettajana työskennelleen pariskunnan päivät täyttyvät hyvästä viinistä, puutarhanhoidosta ja shakinpeluusta - kunnes Heimolle tulee mieleen ajatus: hän haluaa palata kotimaahan ja hankkia elämäänsä vielä yhden merkityksellisen projektin, sillä Suomi pitää auttaa uuteen nousuun. Virpi vastustaa ajatusta, mutta siitä huolimatta paluumuutto Pohjolaan on edessä.

Suomessa odottavat pariskunnan lapset; tytär Jonna (Elisa Piispanen) ja tämän nelikymppisiään viettävä isoveli Jarno (Risto Korhonen), jonka vaimo Petra (Mari Turunen) odottaa parille kolmatta lasta. Heimo tapaa myös vanhan ystävänsä Kalen (Jukka Leisti) ja tämän Anja-vaimon (Kirsimarja Järvinen) pitkästä aikaa. Sopiva ja kiinnostava projektikin tuntuu löytyvän, kun Jarnon kaveri Marko (Arttu Ratinen) esittelee Heimolle ydinvoimalaprojektia, jossa hän itse työskentelee.

Vanhempien paluun kunniaksi järjestetään juhlaillallinen perheen ja ystävien kesken. Alun juhlava ja miellyttävähkö tunnelma muuttuu kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa, kun juhlaväki alkaa pitää puheita, ja pinnan alla kyteneet jännitteet alkavat purkautua. Yhdellä jos toisellakin on painavaa sanottavaa.

(Kuvassa Heikki Kinnunen ja Ritva Jalonen, Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Patriarkka on saanut hurjasti kehuja ensi-illastaan lähtien, ja minäkin astelin Tampereen Teatterin päänäyttämön katsomoon mieli odotuksia pursuillen. Olin lukenut ennakkoon pelkästään näytelmän juonikuvauksen, muut odotukseni syntyivät lähinnä työryhmästä. Kun näyttelijäjoukosta löytyy kolmikko Kinnunen - Korhonen - Leisti ja siihen päälle vielä Kummeli-komediennet Jalonen ja Turunen, ajattelin että näytelmä lie draamaa höystettynä runsaalla huumorilla. Patriarkka osoittautui kuitenkin ihan toisenlaiseksi, ja se veti maton altani useampaankin otteeseen. Koskettavan herkän pojan roolin tehnyt Risto Korhonen sai naurun sijasta silmäni kostumaan, Mari Turunen olikin tiukka ja suorasanainen älykköfeministi ja Ritva Jalosen äidin rooli veti hyvin vakavaksi ja mietteliääksi. Heikki Kinnusen Heimo oli etenkin toisella puoliajalla aivan sydäntäsärkevän surullinen hahmo. Onneksi sentään Jukka Leisti näytteli roolissa, jonka tyyppisissä olen useimmiten tottunut hänet näkemään - hassua, mutta vanheneva, häijy ja irstas ukonkuvatus sai minut tuntemaan oloni tutuksi ja turvalliseksi. Jotain on vielä ennallaan, tämä palanen teatterimaailmassa paikoillaan. :)

Juha Jokelan teksti käy läpi monia suuria ja merkityksellisiä teemoja. Se pureutuu sukupolvien ja -puolten välisiin ristiriitoihin, tarkastelee vanhemmuutta, vanhemman ja lapsen ja toisaalta puolisoiden välistä rakkautta, perhedynamiikkaa, ystävyyttä ja avioliittoa. Se saa katsojan pohtimaan itseään suhteessa muihin ja ympäröivään maailmaan, miettimään mikä on liiallista itsekkyyttä, milloin taas ihminen antaa liikaa periksi. Puhumattomuus ja toisen ohi puhuminen näkyvät monessa. Patriarkka antaa myös kasvot pelolle, joka tekee ihmisen sokeaksi lähimmäisensä tarpeille - ihan kuin ne asiat, joita ei näe, eivät olisi olemassa. Teksti on kokonaisuutena puhutteleva ja koskettava, ja se antaa katsojalle kotiläksyksi paljon ajatustyötä ja henkistä pureskeltavaa.

Jokelan käsikirjoitus on ainakin näin maallikon silmissä myös tekstillisesti todella vaativa ja haastava. Se sisältää pitkiä ja hankalia dialogeja ja monologeja, joissa on myös sisällöllisesti paljon tiukkaa asiaa; esimerkiksi politiikkaan, sähköntuotantoon ja ydinvoimalamaailmaan liittyvää jargonia ja terminologiaa. Ajattelisin siis, että teksti vaatii näyttelijöiltä paljon.

Patriarkka olikin kokonaisuutena vakuuttava. Näyttelijäntyöhän oli toki aivan timanttista, ja jokainen näyttelijä loisti vuorollaan. Sitä keventävää huumoriakin löytyi, hauskimpina yksityiskohtina mieleeni jäivät alkupuoliskon hulvaton Skype-puhelu Ranskasta Suomeen, sekä Kirsimarja Järvisen rooli, jossa hän pääsi loistamaan erinomaisen rytmiikan ja ajoituksen tajun omaavana komediennena. Vaikuttavia kohtauksia oli useita: esimerkiksi äidin ja pojan keskustelu sairaalavuoteen äärellä oli riipaisevan koskettava, koko pitkä illalliskohtaus dialogeineen herkullinen, ja sekä Petran ja Jarnon synnytyskohtaus, että Virpin ja Heimon loppukohtaus omalla tavallaan unohtumattomia. Ohjaus oli taidokas ja näyttelijäntyötä kunnioittava: pidin paljon esimerkiksi siitä, miten lavalla oli samanaikaisesti läsnä ikään kuin monia eri paikkoja, tilanteita ja keskusteluja, mutta valaistuksella ja napakalla rytmityksellä osoitettiin kulloinkin elettävä tilanne.

(Kuvassa Mari Turunen, Ritva Jalonen ja Heikki Kinnunen. Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Palaan vielä yhteen näyttelijään: Heikki Kinnunen on niin ikoninen hahmo, että häntä katsellessaan lumoutuu täysin. Ei tajua enää katselevansa näyttelijää, vaan Kinnunen on jollain kummallisella tavalla kaiken sellaisen yläpuolella - hän vain hyvin yksinkertaisesti on juuri sitä, mitä kulloisellakin hetkellä esittää. Hänen Heimossaan on lämpöä ja syvyyttä, ja samalla niin tunnistettavaa ikäpolvensa suomalaisen miehen juroutta, ettei tuosta enää aidommaksi pääse. Heimoon kiintyy ja hänelle toivoo hyvää. Heimo on mikä on, mutta silti häntä on pakko vähän rakastaa.

Patriarkka ei takuulla tyhjene kertanäkemällä, mutta minun mieleeni se jätti hienoisen - tosin terveen ja varmasti hyvää tekevän - ahdistuksen. Siinä missä edellispäivänä näkemäni Viita 1949 saa minut haaveilemaan kymppikortista kyseisen näytelmän esityksiin ja miltei muuttamisesta makuupussin kanssa TTT:n Eino Salmelaisen näyttämön lämpiöön, tuntuu että Patriarkan kanssa tämä oli tässä. Jää hyvästi, rakas Heimo Harju. Vietin Sinun ja perheesi kanssa hienon illan, ja lupaan etten unohda Sinua, mutta nyt minun on aika jatkaa matkaa. Toivon Sinulle kaikkea hyvää, monia shakkimatteja, maukkaita vanukkaita ja muita pehmeitä jälkiruokia, sekä ennen kaikkea onnellisia päiviä rakkaimpiesi kanssa. Olet ne takuulla ansainnut. ♥

(Kuvassa Heikki Kinnunen ja Jukka Leisti, Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.)

Pääsimme katsomaan Patriarkan Tampereen Teatterin pressilipuilla. Kiitos! Myös näytelmän kanssani nähnyt ystäväni Kaisa kirjoitti näytelmästä täällä.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Tampereen Työväen Teatteri: Viita 1949

(Kuvassa Tommi Raitolehto. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

Viita 1949 25.10.2016
Käsikirjoitus: Heikki Salo 
Ohjaus: Sirkku Peltola 
Laulujen sanoitukset: Lauri Viita ja Heikki Salo 
Musiikin sävellys ja johto: Eeva Kontu 
Musiikin sovitus: Eeva Kontu, Joonas Mikkilä ja Mikko Renfors 
Kantaesitys TTT:n Eino Salmelaisen näyttämöllä 25.10.2016 
Kesto n. 3 tuntia 10 minuuttia (väliaikoineen) 
Koreografia Virve Varjos, lavastus Hannu Lindholm, pukusuunnittelu Jaana Aro, valo- ja videosuunnittelu Eero Auvinen, äänisuunnittelu Kalle Nytorp, kampaukset ja maskit Pia Kähkönen, tuottaja Heidi Kollanus, apulaistuottaja Elise Richt 
Rooleissa: Tommi Raitolehto, Petra Ahola, Jari Ahola, Suvi-Sini Peltola, Petra Karjalainen, Jyrki Mänttäri, Juha-Matti Koskela, Eriikka Väliahde, Santeri Mäntylä, Jari Leppänen, Mika Honkanen, Laura Hänninen

Nykyhetkessä eletään vuotta 1949. Lauri Viita (Tommi Raitolehto) on saavuttanut mainetta ja menestystä esikoisrunoteoksellaan Betonimylläri. Miehen ensimmäinen avioliitto hänen kahden lapsensa äidin, Kerttu Solinin (Suvi-Sini Peltola), kanssa on päättynyt eroon, ja hän on jo uusissa naimisissa runoilijatar Aila Meriluodon (Laura Hänninen) kanssa.

Nyt Viita palaa junalla Helsingistä käytyään keskustelemassa saturunoelmansa Kukunor käsikirjoituksesta kustantajan kanssa. Reissu on tuottanut pettymyksen ja runoilija jää junasta Tampereella tyhjin käsin, vailla kustannussopimusta. Miehen mieli on matalalla ja hän miettii, pitäisikö lopettaa kirjoittaminen ja aloittaa alusta. Palata kirvesmiehen työhön ja rakkaan Kertun luo. Palata kotiin, Pispalaan. Näihin mietteisiin on kuitenkin muillakin ihmisillä sanansa sanottavana.

  Runous on keskimäärin paskaa. Mutta Viiran Laten runot me osataan ulkoo kaikki. Ne ei oo paskaa.

Muistoissa, unissa ja mielikuvituksessa Viita palaa menneisyyteen: Omaan lapsuuteensa, Suomen sisällissotaan, joka on jättänyt veriset jälkensä perheeseen ja koko Pispalaan. Nuoruusvuosiin, ensirakkauteen Kertun kanssa. Viidan tarinaa kertovat Kukunor (Petra Ahola) ja Kalahari (Jari Ahola), runoilijan itsensä luomat peikkohahmot.

(Kuvassa Jari Ahola ja Petra Ahola. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

(Kuvassa Tommi Raitolehto. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

(Kuvassa Petra Ahola, Eriikka Väliahde, Laura Hänninen, Jari Ahola ja Jyrki Mänttäri. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

Sanonpahan vain, että huh! Viita 1949:n ensi-ilta on takana, ja tunnen olevani tämän blogitekstin kanssa mahdottoman tehtävän edessä. Olen syvästi vaikuttunut ja vielä tunteja esityksen jälkeen jotenkin ihan sekaisin - haluaisin sanoa niin paljon, ja silti tuntuu ettei ole sanoja, on vain pelkkää syvää hiljaisuutta. Tältä tuntuu, kun taide kouraisee syvältä ja jättää jäljen - eikä mitään pientä hipaisua, vaan enemmänkin sellaisen kuin olisi isketty moukarilla.

Tiesin ja uskalsin odottaa hyvää, sillä jos näytelmää ovat tekemässä Heikki Salo (Suomen paras lauluntekijä ja sanoittaja), Sirkku Peltola (rautainen ja palkittu teatteriammattilainen) ja Eeva Kontu (muusikko, kapellimestari, ja nyt myös säveltäjä Herran armosta), en tiedä mitä olisi pitänyt tapahtua että noin timanttisella porukalla olisi saanut tämän produktion ryssittyä. Mutta silti näytelmä pääsi yllättämään. En muista viime vuosilta kuin yhden toisen musiikkinäytelmän, jossa kaikki on näin kertakaikkisen napakasti kohdallaan, ja se on Pirkko Saision SLAVA! Kunnia Kansallisteatterissa 2015.

Huoh, en edes tiedä mistä aloittaa...

No, vaikka siitä, että Heikki Salon käsikirjoitus on aivan huikean hyvä! Näin toistaiseksi vain Viidan runoja lukeneena minun oli vaikeaa erottaa milloin teksti oli Viidan, milloin Salon kynästä, niin saumattomasti ne liukuivat limittäin. Kielessä on ilahduttavaa leikkisyyttä ja notkeutta, ja peikkohahmojen riimittely voisi olla suoraan Betonimyllärin sivuilta. Viidan tekstejä paremmin tunteva ystäväni ilahtui siitä, miten paljon miehen runoja ja esimerkiksi Moreenin sisältöä käsikirjoitukseen on ujutettu, ja miten luontevasti kaikki sulautuu yhteen. Sama pätee myös tapahtumiin: teksti on fragmentaarista, muistoja ja muistikuvia, autenttisia kirjeitä, faktaa ja fiktiota, reaalimaailmaa ja mielikuvitusta, joiden raja on häilyvä. Ja silti kaikesta syntyy napakka ja täydellisen muotoiseksi hiottu kokonaisuus.

Myös Salon draamantaju on erinomainen: ensimmäisessä näytöksessä hän kuljettaa katsojan läpi sisällissodan ja sellaisten tunnetilojen, että sydän on särkyä palasiksi, mutta siirtymä syvistä vesistä matalampiin tulee juuri oikealla hetkellä, ja väliajalle lähdettäessä olo on vain mukavasti kupliva, eikä kahvitauko mene itkua tyrskiessä. Tästä tietenkin kiitos yhtä lailla Sirkku Peltolalle - näytelmän ohjaus on kertakaikkisen komeaa työtä. Ja se musiikki, voi luoja! Eeva Kontu on säveltänyt Viidan ja Salon teksteihin niin uskomattoman upeat musiikit, että katsomossa oli melkein vaikeaa kestää. Kontun orkesteri soitti kuin unelma, ja aivan erityisesti rakastuin lukuisiin ihaniin sello-osioihin. Heikki Salo on todennut, että "Viita oli aika rokkari äijä, suurisuinen ja leso jätkä", ja näytelmän musiikeissa on juuri sopivassa suhteessa rockia, intohimoa, herkkyyttä ja haikeutta.

Huikealta tuntui myös se, että Salon käsikirjoitus on selvästi tehty paitsi pieteetillä, intohimolla ja Viidan teksteihin ja ajatusmaailmaan niiden syvimpiä syövereitä myöten uppoutuen, myös edesmennyttä (ja tänä vuonna 100-vuotisjuhlaansa viettävää) kirjailijaa suuresti kunnioittaen. Kammoan semmoista ajatusmaailmaa, että ihminen on yhtä kuin sairautensa, mutta ikävä kyllä sentyyppiseen ajatteluun törmää usein, niin tosielämässä kuin taiteessakin. Mutta ei Eino Salmelaisen lavalla tämän produktion puitteissa, sillä Salo ei mässäile Viidan psykiatrisella tilalla, tai tee siitä numeroa. Äänen saa persoonallinen, lahjakas ja karismaattinen kirjailija - ei mielenterveysongelmista kärsivä alkoholisti.

(Kuvassa Suvi-Sini Peltola ja Tommi Raitolehto. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

(Kuvassa Suvi-Sini Peltola ja Tommi Raitolehto. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

Entäs näyttelijät sitten? Huikeaa työtä, ihan jokaikiseltä! Tommi Raitolehto ei vain esitä Viitaa, vaan on hän - niin vahva, karismaattinen ja läsnäoleva. Lisäksi aivan erityisesti sykähdyttivät Suvi-Sini Peltola ja Eriikka Väliahde (joista kummastakin on viime vuosina tullut suursuosikkini!), kummaltakin nähtiin aivan uskomattoman upeaa tulkintaa, eläytymistä ja heittäytymistä, sekä kuultiin todella vahvaa ja kaunista laulua. Raitolehdon ja Peltolan kemiat olivat kohdallaan - ja se on katsojan kannalta aina kutkuttavan ihana asia. Myös kaikki joukkokohtaukset tanssikoreografioineen olivat mahtavaa seurattavaa.

Lavastus ja valaistus olivat upeat, ja taustan videot ja valokuvat niin vaikuttavia, että välillä jo pelkkä taustakuva riitti nostattamaan palan kurkkuun. Myös loppukohtauksen toteutus oli miltei itkettävän hieno - kun Viidan käsinkirjoitettu teksti virtasi näyttämöllä, näyttelijät lauloivat miehen ehkä tunnetuinta runoa, Alfhildia, ja Raitolehto-Viita istui lavan edustalla pitäen tiivistä katsekontaktia yleisöön, tuntui kuin Lauri Viita itse olisi ollut siinä hetkessä hengessään läsnä.

Kun esitys loppui ja katsomon valot syttyivät, tuntui suorastaan julmalta pilalta keräillä penkistä itsensä ja omaisuutensa, ja siirtyä ulos lokakuiseen mustaan koleuteen, joka imeytyy luihin ja ytimiin, kun joka solullani olisin vain halunnut jäädä kellumaan teatterin lämpöön, maagiseen tunnelmaan ja siihen kaikkeen, jonka juuri olin saanut kokea. Oikeastaan olisin halunnut ottaa kaukosäätimen, kelata esityksen alkuun ja katsoa sen heti uudestaan. Kotona avasin heti netin, ja melkein itkin ilosta, kun totesin, että näytelmä jatkaa ohjelmistossa toukokuun loppuun asti. Itseni tuntien löydän itseni katsomosta vielä ainakin kerran, pari. Ja samaa kehoittaisin muillekin yhtään teatterista kiinnostuneille, sillä on sulaa hulluutta jättää Viita 1949 kokematta. Tässä on nimittäin vuoden teatteritapaus, ehdottomasti!

(Kuvassa Laura Hänninen. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

(Kuvassa Juha-Matti Koskela, Petra Karjalainen, Tommi Raitolehto, Jari Leppänen ja Santeri Mäntylä. Kuva: Kari Sunnari, TTT.)

Pääsimme katsomaan Viita 1949:n Tampereen Työväen Teatterin pressilipuilla. Kiitos!

perjantai 21. lokakuuta 2016

Paperi T: Alfan pelko


Tyypillinen perjantai-ilta. Pukeudun mekkoon ja lempikorkkareihini, laitan vähän huulipunaa. Tapaan ystäväni teekupillisen äärellä, vaihdamme kuulumiset. Siirrymme Tampere-talolle, etsiydymme kausikorttipaikoillemme eturivin tuntumaan, harmaapäiset vierustoverimme nousevat seisomaan päästäen meidät ohitseen, sillä saavumme paikoillemme aina vasta heidän jälkeensä. Sinfoniaorkesteri astelee lavalle mustissaan. Aina hyväntuuliset kontrabasistit hymyilevät, tutuksi käynyt alttoviulisti ottaa keskittyneen ilmeen, orkesteri virittää soittimensa konserttimestarin johdolla. Enää puuttuu kapellimestari, kohta kuunnellaan klassista.

Hetkinen. Kelataanpas takaisin.

Perjantai-ilta, check. Mekko, korkkarit ja huulipuna, check. Tampere-talo, check.
Mutta siihen loppuukin tuttu ja turvallinen. Olen elämäni ensimmäisessä rap-konsertissa - minä, joka en ikinä koskaan milloinkaan kuuntele räppiä tai hiphoppia, ja jonka hiphop-sivistys rajoittuu siihen, että tiedän että on olemassa Cheek ja Elastinen, ja sitten tämä Paperi T. On niitä varmaan muitakin. On aika vaihtaa Šostakovitš yhden illan ajaksi konemusiikkiin ja helsinkiläiseen ruuhkatukkaiseen rap-muusikkoon, ja nämä ovat luonnollisesti keski-ikäisen täti-ihmisen elämässä senkaltaisia hetkiä, jolloin ollaan vähän jännän äärellä.

Paperi T:ltä on hiljattain julkaistu esikoisrunoteos post-alfa (Kosmos, 2016) - ja se on muuten jo nyt ylivoimaisesti kuluvan vuoden myydyin runokirja! Alfan pelko -nimeä kantava illan konsertti oli samansisältöinen setti, kuin mitä edellisiltana oli nähty Helsingin Kulttuuritalolla. Kulttuuritalon keikka toimi samalla runokirjan julkkareina, kun taas Tampere-talolla vietettiin ikään kuin hautajaisia: Paperi T:n Emma- ja Teosto-palkitun esikoissooloalbumin, Malarian pelon, parivuotinen kiertue päättyi nyt Tampereelle. Reilun tunnin mittainen konsertti koostui albumin rap-biiseistä, sekä post-alfan runoista, joita artisti lausui konemusiikin taustoittamana.

Runojen aikaisen taustamusiikin koinkin omalta osaltani illan ainoaksi miinukseksi, sillä etenkin konsertin alkupuoliskolla musiikki oli niin kovalla, että ainakin minun tekstejä ennestään tuntemattomana oli paikoin vaikeaa saada sanoista selvää musiikin peittäessä ne alleen. Huomasin tämän harmittavan jo siksikin, että Paperi T:n runot osoittautuivat niin kiehtoviksi, että olisin mieluusti kuullut kaiken. Sekä biisien että runojen kuvasto koostuu mm. alkoholinhuuruisista bileistä, darra-aamuista, boheemielämästä, elämäntuskasta, eksistentiaalisista kysymyksistä, rakkaudenkaipuusta ja ajatuksista, jotka käsittelevät kuolemaa. Lopulta siis melko tuttuja ikuisuusaiheita - ja tätä pohdimmekin ystäväni Jaanan kanssa hänen käsitellessään blogissaan pari päivää sitten Mikko Aaltosen Cheekistä kertovaa kirjaa JHT - Musta lammas (Otava, 2016) (ja siteeraan nyt itseäni): Sanataide, ilmaisu ja kieli muuttuvat ajan myötä, mutta ihminen on aina pohjimmiltaan sama, samoja aiheita mielessään ja teksteissään käsittelevä. Jos Eino Leino olisi tässä ajassa parikymppinen taiteilijanalku, olisi hän varmasti juuri menestyvä Suomi-hiphop -artisti.

  en pelkää hirviötä sängyn alla 
  pelkään hirviötä joka nukkuu sängyssäni 
  käyttää nimeäni 
  puhuu suullani 

Älykköräppäriksi tituleeratun Paperi T:n tekstit sisältävät myös runsaasti viittauksia kirjallisuuteen, filosofiaan ja populaarikulttuuriin, ja miltei hihkuin innosta bongaillessani lyriikoista vaikkapa Henry Milleriä, Saarikoskea ja Melleriä, Eppu Normaalia tai Dave Lindholmia. Etenkin tämä seuraava ilahduttavan itseironinen katkelma herkisti tällaisen jo 90-luvun alussa Daven teksteistä lumoutuneen vanhan runotytön mielen:

  kun hyväksyt, ettet tule koskaan kirjoittamaan mitään 
  yhtä kaunista kuin daven pieni ja hento ote 
  voit lakata stressaamasta ja jatkaa namedroppailua

Konsertti oli lopulta innostava ja hyvin toimiva kokonaisuus. Paperi T on esiintyjänä hurmaavan itsevarma ja karismaattinen, ja näin räppiin tottumattomana en lakannut ihastelemasta hänen selkeää artikulaatiotaan ja virheetöntä ulosantiaan - artistin sanat tai pasmat eivät menneet sekaisin missään vaiheessa, joka on ammattitaitoa, totta kai. Sekä runot että lyriikat olivat kiehtova sekoitus maskuliinisuutta, hätkähdyttäviä kielikuvia ja herkkyyttä. Tykkäsin, paljon! Myös illan valosuunnittelu ja lavaa taustoittavat videot olivat varsin onnistuneita. Ja se ruuhkatukka - oi kyllä, kiitos! (No onhan se ihan hullun söpö mies - kuin nuori pitkätukkainen Mikko Kuustonen silloin joskus yhdeksänkymmentäjotain!)

Menetetyn Suomi-rap -neitsyyteni ja tämän ehdottoman positiivisen konserttikokemuksen myötä aion ilman muuta hankkia käsiini Paperi T:n runoteoksen post-alfa. Tässä vaiheessa linkkaan kiinnostuneet Tiian & Tommin blogiin, jossa teos on jo ehditty arvioida.

Paperi T, Alfan pelko
Tampere-talon iso sali, 21.10.2016
Kesto n. 1 tunti 15 minuuttia
Pääsin konserttiin Tampere-talon kutsuvieraslipulla - iso kiitos!

***

(Kotiin päästyäni tunsin itseni virkistyneeksi ja kuuntelin jopa Spotifysta vähän lisää Paperi T:tä. Virkistymisen lisäksi tapahtui myös ilmeisesti jonkinasteista villiintymistä, sillä huomasin että mieleni teki siideriä ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Löysin jääkaapin uumenista sopivasti tölkillisen hyvää irkkusiideriä - mutta siinä oli parasta ennen -päiväys mennyt helmikuussa 2015. Huokaisin, pistin teeveden kiehumaan ja päätin iltani tuttuun ja turvalliseen Šostakovitšiin. Mutta kyllä: se omalta mukavuusalueeltaan poistuminen tekee ehdottomasti hyvää. Suosittelen kokeilemaan!)

maanantai 17. lokakuuta 2016

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa


Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa (Siltala, 2016. 403 sivua.)

Pabloa ei enää ole. 
  En voi ajatella meneväni joku päivä Pablon luokse, käväisemään. 
  Niinhän olen ajatellut kaikki nämä vuodet. Joka ainoa päivä. 
  En ole mennyt, en kertaakaan. 
  Mutta olisin voinut. 
  Nyt en voi. 

En voi. En koskaan enää.

On aivan tavallinen marraskuinen maanantaiaamu, kun mies aamukahvia juodessaan huomaa lehdestä Pablon kuolinilmoituksen. Paavo Olavi Korhonen, siis Pablo, on vanha kaveri, hahmo menneisyydestä. Miehen elämä on vakaata ja täsmällistä, mittarissa kuutisenkymmentä elettyä vuotta, arvostettu asema asianajajana, edustuskodissa kaunis vaimo, alla hyrisee tyyris Audi. Pablon kuolema kuitenkin nyrjäyttää jotakin sijoiltaan, ja miehellä alkaa niin kova paini sielunsa kanssa, että ympäristökin jytisee. Hän tarkastelee elämäänsä: Parikymmentä vuotta nuorempaa vaimoaan Kristaa, jonka mielestä avioliitto on terminaalivaiheessa silloin kun yhteisistä ruokahetkistä luovutaan, kun kotona käytetään verkkareita tai aamutossuja, tai kun yhdyntää harrastetaan kerran viikossa. Avioliittoaan, joka kovasta yrittämisestä huolimatta tuntuu kuitenkin läähättävän hapen puutteesta. Minää, joka osaa määritellä laatuviinejä arkea avartavilla termeillä, joka nauttii aterioista hienosti disainatuissa paikoissa, pelaa arki-iltaisin tennistä, ja jonka suonissa kohisee veri ja erektio on terästä. Pablo on kuollut, mutta mies itse on vahvasti elossa. Vai onko sittenkään?

Marraskuisesta maanantaista alkaa piinaviikko, jonka aikana miehen elämä alkaa vähitellen suistua raiteiltaan. Pablon kuolema ja etenkin hänen poikansa ilmestyminen miehen toimistoon pesänjakoasioiden merkeissä panee liikkeelle arvaamattomat massat: miehen mieleen vyöryy joukko nuoruusmuistoja - sekavia kuvia Firenzen Uffizin galleriassa nuoruudelle jätetyistä jäähyväisistä, klarinetilla kömpelösti tavoitellusta Bachista, sekä vaahtoavista kiharoista täynnä loputonta lupausta. Miehen aiemmin niin selkeästi jäsennellyt ajatukset alkavat säntäillä irrallaan kuin karanneet koirat, ja mieleen pulpahtelevien kuvien mukana nousee jotakin mustaa ja lamauttavaa. Salaisuuksia, tummia ja harmahtavia, jotka ovat joskus nousseet siivilleen ja kadonneet jälkiä jättämättä. Paitsi etteivät sittenkään. Mikä on totta ja todellista? Miten raskas taakka on elämänmittainen syyllisyys? Voiko ihminen elää tekemättä tiliä menneisyytensä kanssa?

Pablo on kuollut. Minä elän. 
  Minä en ole elänyt pitkään aikaan.


Pirkko Saisio on yksi suurimmista kirjailijasuosikeistani, ja Mies, ja hänen asiansa on se teos, jota olen kaikista syksyn kirjoista eniten odottanut. Odottaminen kannatti: romaani on kertakaikkisen nerokas ja herkullinen. Yksinkertaisesti todella hieno, kuten Levoton lukija -blogin Kirsikin toteaa.

Saision teksti on ilmavaa, kevyesti hengittävää ja vetävää, ja toisaalta samanaikaisesti merkityksistä lyijynpainavaa. Hänen sujuvaa monologia pala palalta rakentavat lauseensa ovat paljonpuhuvia, fragmentaarinen kerronta on lähes huimaavan älykästä ja tarkkanäköistä, ja silti jotenkin hyvin maanläheistä ja pientä ihmistä ymmärtävää. Teksti on näennäisen helppo- ja nopealukuista - sivuja on pakko kääntää, lukemista ei malta keskeyttää, vaikka pitäisi syödä, nukkua, lähteä töihin. Lukemisen jälkeen mielen valtaavat riemastus ja hämmennys.

Tuntuu hyvältä.
  Niin muuten tuntuu.

Miehen, ja hänen asiansa parissa tulee useaan otteeseen hyvällä tavalla mieleen, että kirjailija Saision sukulaissielu on kirjailija Hotakainen - kummankin kerronnassa on samansävyistä pirullisen älykästä huumoria, ja kummallakin on vahvaakin vahvempi ja juuri sellaisena tunnistettava oma äänensä. Tämä rinnastus herättää myös tajuamaan, miten uskomaton kyky Saisiolla on kirjoittaa hyvin sukupuolineutraalia tekstiä. Tämä uutuusromaanikin voisi olla aivan yhtä lailla naisen kuin miehen kirjoittama.

Kuolema, syyllisyys ja sovitus luovat romaanille sen vakavavireisen kivijalan. Sen päälle Saisio rakentaa tarinansa kuin talon, jonka seinät horjuvat, koska lukija ei voi tietää kannattaako talon isäntään, eli kuusikymppiseen, päänsä sisällä jatkuvaa monologia käyvään asianajajaan luottaa. Talon päällä marraskuu makaa kuin turvonnut kinnas. Teemoistaan, marraskuisesta maisemastaan ja kantta myöten masentavasta harmaudestaan huolimatta kokonaisuus ei ole raskas, vaan päinvastoin: Saisio ujuttaa tekstiin miltei salakavalaa hilpeyttä, joka tekee kirjasta vastustamattoman - sellaisen, joka menee lukijan päähän kuin häkä.

Ja niin - Saision tapa analysoida pari- ja ihmissuhteita sekä niissä vallitsevia sukupuolirooleja on tarkkanäköisyydessään riemastuttavaa. Nainen ei usko puhetta, mutta puhumiseen nainen uskoo. Mies vaikenee, myötäilee ja tasapainottelee, antaa siimaa sen verran, että saa pidettyä naisensa tyytyväisenä. Myös yksinäisyyden pohdinta on koskettavaa: kun kertojamies tarkastelee itse yksinäisyytensä valinneen ja toisaalta yksinäisyyteen vastoin tahtoaan pudonneen ihmisen rauhattomuuden ja levollisuuden välillä lepattelevia mieliä, jotain sisälläni liikahtaa. Mies, ja hänen asiansa on lopulta hyvin humaani teos, ihmismielestä, kaiken katoavaisuudesta ja mielenrauhan tuovasta sovituksesta piirretty taidokas kuva.

Lapsellinen tunne. 
  Tämä kun tuntuu ettei kukaan ymmärrä. 
Ei kukaan ketään ymmärrä. 
Haave tulla ymmärretyksi on jotenkin liikuttava, koska se on niin turha. 
Ihan hirveän liikuttava.


Noudatamme uskonnollisia riittejä, jotkut noudattavat. 
  Kirjoitamme filosofiaa, luemme sitä ja keskustelemme. 
  Keskustelemme loputtomiin.

Katsomme näytelmiä ja luemme kirjoja. 
  Keskustelemme. 
  Kirjoitamme väitöskirjoja. 
  Niitä emme lue. 
  Mutta keskustelemme niistä. Väittelemme. 

Sävellämme oopperoita ja katsomme niitä, kuuntelemme passioita, sinfonioita, oratorioita, mitä niitä on. 
  Iskelmiä. 
  Keskustelemme. 

Maalaamme tauluja ja tuijotamme niitä. 
  Näemme mitä näemme, emme paljon mitään. Mutta keskustelemme. 

Emme ymmärrä. 
  Mutta keskustelemme. 

Emme ymmärrä, että katoamme täältä ennen pitkää. Pian. 
  Ja ne jotka tulevat meidän jälkeemme, katoavat. Pian.

*****

Memento mori.

Muista kuolevasi. 
  Muista, että olet kuolevainen. 



HelMet-lukuhaaste 2016: 5 - Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman

torstai 6. lokakuuta 2016

Hanna Weselius: Alma!


Hanna Weselius: Alma! (WSOY, 2016. 207 sivua.)

  Minä ymmärrän sinua, minä tosiaan ymmärrän, Alma, Frau Mahler. Ei ole kivaa nyhjätä himassa ainoan henkiin jääneen lapsensa kanssa päivästä päivään ja rypistellä lakanoita. Rypistele, rypistele! Yksin saat lakanoitasi rypistellä, Alma, koska kun ukkosi luuhaa oopperalla tuohon tyyliin niin eihän siitä kotona ollessaankaan, lakanoissa, kuten sanotaan, mihinkään ole. Mutta tartu nyt kuitenkin helvetti sentään itseäsi hameenhelmasta ja tee jotain!

Hanna Weseliuksen esikoisteos Alma! on omalaatuinen mosaiikki, kustantajansa oivallisesti rihmastomaiseksi kuvaama romaani. Sen juonta on vaikeaa kuvata, sillä selkeää ja yhtenäistä juonilinjaa ei varsinaisesti ole. Alma! pitää sisällään monia pienempiä tarinoita ja henkilöhahmoja; palasia, jotka tuntuvat aluksi olevan täysin toisistaan irrallisia. On kahden tyttären yksinhuoltajaäiti Aino, joka elättää itsensä taiteilijana. On syrjäytynyt ja ilmeisen mielenterveysongelmainen mies, jonka sisar riisuutuu maksusta. On 16-vuotias Abdi, joka rakastelee halukkaita valkoisia aikuisia naisia, ja muuan lakimies, itsenäinen ja itsevarma feministi, joka toimii heikompiensa pelastajana ja esitaistelijana. Tarinassa on tilaa myös pululle (!), alkoholisoituneelle yökerhotanssijattarelle (Johanna Tukiainen, kukapa muu), sekä 234 nigerialaiselle koulutytölle, jotka aseistautuneet miehet ovat vieneet mukanaan yöhön. Ja sitten on vielä - tietenkin! - romaanille nimensä antava Alma, maailmankuulun itävaltalaissäveltäjän, Gustav Mahlerin, vaimo. Romaanin viimeiselle sivulle saavuttaessa kaikista näistä henkilöhahmoista ja tarinarihmastoista on kasvanut taidokas ja yhtenäinen kudelma, jossa jokainen irralliseltakin tuntuva palanen on löytänyt paikkansa.

Weseliuksen kieli on hämmästyttävää. Se on ilmaisuvoimaista, kekseliästä ja riemastuttavaa, ja ihastuttavan pakotonta - kuin vapaana virtaavaa vettä. Teksti menee ihon alle: kirjaa lukiessani kauniit kohdat saivat minut hieman pakahtumaan, välillä vähän naurattikin, mutta eniten teksti sai minut ihan puhtaasti ärsyyntymään. Miksikö? Mahlereiden vuoksi.

Alma!a leimaa vimmaisuus, eikä kirjailija sääli ketään: Gustav Mahlerkin saa oman osansa - hän on muun muassa epäkiinnostava aviomies ja Alman puuteroituihin hymykuoppiin hikisiä nakkisormiaan ruuvaava ukonkuvatus -, mutta kylmintä kyytiä Weselius antaa poloiselle Almalle, joka ei toteuta itseään ja jatka omaa lupaavaa säveltäjänuraansa, vaan järjestelee vain miehensä scherzoja ja allegroja. Naista tarkkailee pitkään anonyyminä säilyvä hahmo, joka puhuttelee omassa ajassaan elävää Almaa nykypäivästä käsin - ja säveltäjän vaimo saa totisesti kuulla kunniansa. Alma on happaneva leivonnainen, linnunpönttö päässä kulkeva sivistymätön nöyristelijä, strutsinsulkahattuinen ongelma, ja mistään mitään tietämätön puuterivippa. Puuterivippa! Ja ai niin, olin kiukuissani unohtaa lehmän!

  Sinusta ei ollut mitään hyötyä suffragettien sukupolvelle. Kuulitko sinä koskaan Emmeline Pankhurstista? Et. Sinä olit jo nuorena lehmä. 
  Lehmä! Minäpä määrittelen sinulle lehmän. Lehmä on suurisilmäinen mukavuudenhaluinen maitoa tihkuva eläin, joka viihtyy laumoissa ja kääntyy aina selkä tuuleen päin. Siinä se kustannustehokkaana märehtii ruohotuppoaan eikä ole pätkääkään kiinnostunut maailman menosta. Ja kun tuuli kääntyy, koko lauma kääntyy.

Olin tuohtunut. Ajattelin että haloo, tässä puhutaan nyt 1900-luvun alun oman alansa suurmiehestä (joka sattuu olemaan suosikkisäveltäjäni, nyyh!), sekä hänen vaimostaan, joka on elänyt omalle ajalleen tyypillistä vaimon ja äidin elämää. Luin lisää, puhisin kiukkua ja ajattelin, että onhan se hyvä huudella nykyajasta sadan vuoden taakse menneisyyteen, moittia toista lehmämäisyydestä ja olla tietävinään paremmin. Samalla Weseliuksen verbaalinen ilotulitus alkoi naurattaakin, mutta koska olin niin kiukkuinen, jouduin nauramaan vähän itseltänikin salaa. Jatkoin lukemista, ja vähitellen aloin sulaa - ja lopulta jouduin myöntämään, että voimakas ärsytykseni oli hyvästä: se sai ymmärtämään, että tässä ollaan tekemisissä koko lailla raikkaan, pelottoman ja suorastaan nerokkaan tekstin kanssa. Hyvä kirja ravistelee ja herättää tunteita - ja sitä Alma! ainakin minun kohdallani todella teki.

Alma! on tehokas ja vakuuttava debyytti, joka henkilöhahmoihinsa peilaten tarkastelee naiseutta monelta kantilta, monessa ajassa ja jopa globaalissa mittakaavassa. Se pakottaa - pitkälti juuri Alman kautta - lukijan pohtimaan naisen rooleja ennen ja nyt, sekä naisen oikeuksia ja velvollisuuksia ja sitä miten juuri se oikeuksien vaakakuppi on usein niin kovin köykäinen. Se kurkistaa hieman myös tyttöyteen, ja esittää kysymyksiä: Millainen on tulevaisuus? Mikä odottaa niitä, joiden iho tänä päivänä tuoksuu vielä maidolta ja omenoilta? Alma! alleviivaa sanomaansa ja muistuttaa, että naisten pitää yhä vain jaksaa taistella, jotta tyttärille maailma voisi vielä joskus olla sellainen, jossa metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan. Usein alleviivaus häiritsee, mutta Alma!ssa se ei sitä tee, sillä Weselius puhuu niin tärkeää asiaa, ettei korostuskynän käyttö ole sille yhtään pahitteeksi.

Kirjan loppuun päästyäni tuntui siltä kuin olisin ajanut kuvitteellisen autoni pesukaistalle, ottanut mukavan asennon pesuharjojen alettua vyöryä autoni yli, mutta hetkeä myöhemmin yllätyksekseni huomannut kuskin puolen ikkunan jääneen auki. Alma! on yllätys, se on kylmä suihku, joka ei oikeastaan tunnu hyvältä, mutta joka jättää jälkeensä hieman uupuneen ja kuitenkin samalla ihanasti virkistyneen olotilan. Ja juuri siksi se on aivan poikkeuksellisen hieno - ja tärkeästä aiheesta kirjoitettu! - esikoinen.

Loppuun vielä yksi ehdottomista lempikatkelmistani - niistä hetkistä, jolloin olin pakahtua tekstin kauneuteen:

  Kunpa olisi aika ennen meitä, hidas aika ennen ratikoita, siltoja, matkustajasatamia, peltihalleja, aika ennen ohuita jäitä, ja ihmiset isoissa takeissaan voisivat enemmästä tietämättöminä vaappua paksua jäätä pitkin kaupunginosasta toiseen parvina ja jonoina kuin pullasorsat. Jos pitäisi kävellä joka paikkaan, olisi enemmän yksityistä, syvää aikaa. Voisi vain kävellä, antaa hengityksen huuruta ja olla olematta yhteydessä keneenkään. Jää ja lumi, kylmiä ja hohtavia. Ja sitten jäällä voisi kohdata jonkun. Kaksi irtonaista pistettä törmäisivät valkoisessa hehkussa ja sulaisivat toisiinsa. Olisivat jo sulaneet heti toisensa nähdessään ja tietäisivät sen, mutta menisivät ensin johonkin kallioniemen puupaviljonkiin juomaan kaakaota.

Oih! ♥

Alma!sta muualla: Tuijata, Omppu, Maisku, Paula ja Helsingin Sanomat.

(Kirjankansikuvassani on melkein nolostuttavan osoittelevaa symboliikkaa, mutta halusin antaa Alma-paralle mahdollisuuden: kerrankin Gustav jää vaimonsa varjoon. :D )

tiistai 4. lokakuuta 2016

Antti Tuuri: Pitelemättömät


Antti Tuuri: Pitelemättömät (Otava, 2015. 221 sivua.)

  - Naisesta voi tulla miehen ystävä vain seuraavassa järjestyksessä: ensin tuttava, sitten rakastajatar, sitten ystävä, minä sanoin. 
  - Tšehov, Saara sanoi. 
  - Mistä tiesit, minä kysyin. 
  - Kuulin aikoinaan sinulta, Saara sanoi. 
  - Ennen vai jälkeen, Liina kysyi. 
  - Ennen vai jälkeen mitä, Saara kysyi. 
  - Ennen vai jälkeen kun teistä tuli hyvät ystävät, Liina sanoi.

Tarinan kertoja on keski-ikäinen kääntäjä ja kirjoittaja. Hän on vuokrannut tutkijavaimonsa kanssa talon Italiasta, Rooman lähistöllä sijaitsevasta Mazzano Romanon pikkukaupungista. Mies kääntää Goethen Värioppia ja Kaarina-vaimo jatkaa filosofi Martin Buberin tutkimista, josta on vuosien varrella muodostunut hänen elämäntyönsä. Lokakuinen Italia hehkuu lämpimänä, ilma on kirkas ja taivas azurinsininen, ja pariskunnan arkea määrittävät säntillinen ja kurinalainen työskentely sekä kahdenkeskinen rauha. Kunnes tulee puhelu: kaksi suomalaisnaista ilmoittaa tulevansa joksikin aikaa majailemaan pariskunnan luo.

Liina ja Saara ovat taiteilijoita, ja tuttuja kääntäjämiehen menneisyydestä: toinen on hänen entinen vaimonsa ja toinen vanha ystävä. Naisilla on keskenään muutakin yhteistä, sillä he ovat olleet naimisissa saman miehen, lakimies Järvikannaksen kanssa, joka taas on aivan pitelemätön mies. Itse asiassa naiset pakoilevat Järvikannasta Italiassakin, sillä hankalana ja likimain hulluna tunnettu mies on ilmoittanut olevansa matkalla Suomesta Roomaan ex-vaimojaan tapaamaan.

  - Aviomies on tullut, minä sanoin. 
  - Kumman, Guido kysyi. 
  - Molempien, minä sanoin.


Antti Tuuri on yksi suosikkikirjailijoistani, jonka romaaneja lukiessa osaa yleensä odottaa saavansa tietynlaisen lukukokemuksen: vähäeleistä, lakonista tekstiä, joka usein sisältää kuivaakin kuivakampaa huumoria ja suuria asioita ja tunteita, joita ei kuitenkaan vyörytetä lukijan eteen vaan joita saa pikemminkin lukea rivien väleistä. Teksti on aina pohjalaisella tavalla jäyhää ja tyylikästä, ja useimmiten vakavaa tai vieläkin vakavampaa. Siksi Pitelemättömät onkin melkoinen yllätys, sillä se on aivan erilaista Tuuria - kirjan huumori on nimittäin paikoin aivan hulvatonta! Tekstistä löytyy kaikkea sitä, josta vanhan kunnon Tuurin tunnistaa, mutta lakonisuuden ja vähäeleisyyden rinnalla tekstistä huokuu suorastaan italialaishenkinen rento meininki.

Tarinan huumori kiertyy pitkälti Järvikannaksen hahmon ympärille. Mies on yksi erikoisimmista henkilöhahmoista pitkään aikaan, eikä hänessä siltikään ole mitään yliampuvaa. Röyhkeä, suorasanainen, itsekäs ja häijy Järvikannas on mies, jonka kaltaisia varmasti löytyy tosielämästä moniakin. Hahmo on rakennettu taiten, kuten vain taitava ammattilaiskirjailija osaa. Miehen edesottamuksista lukiessa kokee valtavaa myötähäpeää, ja silti samaan aikaan naurattaa. Myös Tuurin dialogi ihastuttaa: se on niukkaa, napakkaa ja oivaltavaa, ja juuri sellaisenaan tavattoman hymyilyttävää.

Herkullista on myös paljon matkustelleen Tuurin Italian ja italialaisuuden kuvaus. Mies ei paljoa maalaile, mutta silti kuva pienestä rinteeseen rakennetusta kaupungista tunnelmallisine pikkukujineen, vanhoinekaupunkeineen, perheravintoloineen ja sekatavarakauppoineen välittyy vahvana. Kirjan luettuani halusin vielä nähdä kuvan Mazzano Romanosta, enkä oikeastaan yllättynyt yhtään, kun kaupungin kuvaa googletellessani päädyin heti erään säätiön sivustolle, josta selvisi, että Antti Tuurikin on aikoinaan oleskellut Mazzano Romanossa kirjoittamassa romaania. Siltä se lukiessa tuntuikin, että mies kirjoittaa maisemista joita on omin silmin katsellut, ja kaduista joilla on itse kuljeskellut. Aika hurmaavaa - ja matkakuumetta kohottavaa.

Pitelemättömät on rento, hauska ja valoisa kirja, josta jää kivasti kuplivan hyvä mieli pitkäksi aikaa. Tuurin hulvattomassa kyydissä ovat viihtyneet myös AnuArja, Jorma MelleriRaija Hakala sekä Taina ja Tomi.

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Turun kirjamessut 2016

Kuluvan syksyn kirjamessukausi avattiin tänä viikonloppuna Turun Messukeskuksessa. Kyseinen tapahtuma on Suomen ensimmäinen ja vanhin kirjamessutapahtuma, ja jo vuodesta 1990 lähtien se on koonnut Turkuun tuhansittain kirjallisuuden ja kulttuurin ystäviä. Minulle henkilökohtaisesti tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta - joskin kokemus oli niin lämmin ja positiivinen, että taidanpa ottaa nämäkin messut jokasyksyiseksi tavaksi. ♥ Messut alkoivat jo perjantaina, mutta itse vietin kirjapöhinässä lauantain ja sunnuntain.

Turku on minulle periaatteessa tutuhko kaupunki, sillä rakas pieni kummityttöni asuu siellä perheineen. Olen käynyt Turussa jonkin verran myös turistina, kierrellyt Aurajoen rannassa kauniina kesä- ja syyspäivinä, ihastellut taidemuseon näyttelyitä ja kuunnellut Turun filharmonisen orkesterin upeita, Leif Segerstamin johtamia konsertteja. Turun Messukeskus oli minulle kuitenkin ennestään aivan vieras paikka. Messukeskukselle on kaupungin keskustasta melkoisesti matkaa, mutta Kauppatorin laitamilta pääsee taajaan kulkevilla messubusseilla näppärästi ja nopeasti suoraan Messukeskuksen ovelle. Liikennöintijärjestelyjen sujuvuus ilahduttikin heti alkajaisiksi innokasta messuilijaa. :)


Ennen Messukeskukselle suuntaamista halusin kuitenkin käydä yhdessä tärkeässä paikassa - eli Turun taidemuseossa! Siellä on ensi vuoden tammikuun loppuun asti esillä Helene Schjerfbeckin näyttely, jonka halusin ehdottomasti nähdä - ja voih, se oli kerrassaan aivan pakahduttavan hieno. ♥ Luulenpa, että käyn jossakin vaiheessa katsomassa näyttelyn vielä ainakin kertaalleen... :) Viikonloppuna oli aivan mahtava ilmakin, aurinko paistoi lämpimästi ja taidemuseon viereisen Puolalanpuiston puut hehkuivat kullankeltaisina.


(Pirkko Saisio)

Mieli taide-elämyksestä kirkastuneena oli vihdoin aika suunnata messuille. Saavuin paikalle parahiksi kuulemaan ehkäpä karismaattisinta suomalaista naiskirjailijaa, Pirkko Saisiota. ♥ Hänen uusi romaaninsa Mies, ja hänen asiansa (Siltala) on ilmestynyt hiljattain. Luen kirjaa parhaillaan, ja se on aivan jäätävän kova! Saisio myönsi haastattelussa itsekin, että on tainnut juuri kirjoittaa toistaiseksi parhaan teoksensa. :)

(Katja Leino, Minna Rytisalo ja Inkeri Markkula)

Yläkerran Jukola-salissa pääsimme kuulemaan kahta Gummeruksen tämänvuotista esikoiskirjailijaa, kun kustantamon myynti- ja markkinointijohtaja Katja Leino haastatteli Minna Rytisaloa tämän teoksesta Lempi ja Inkeri Markkulaa teoksesta Kaksi ihmistä minuutissa. Minna-ystäväni Lempin olen toki lukenut jo moneenkin kertaan, mutta Markkulan kiehtovalta kuulostava romaani odottaa vielä lukuvuoroaan.

(Noora Vaakanainen ja Kata Melender)

Omakustannepalvelu Type & Tellin osastolla yrityksen koordinaattori Noora Vaakanainen haastatteli tulevaa esikoiskirjailijaa, Kata Melanderia. Naisen esikoisromaani julkaistaan tammikuussa, ja haastattelun perusteella se kuulosti niin mielenkiintoiselta, että lisäsin kirjan omalle päänsisäiselle tbr-listalleni. Luulenpa, että muidenkin kannattaa jäädä Melanderin suhteen kuulolle...

(Pirkko Soininen, Anna Kortelainen ja Eppu Nuotio)

Messujen päälavalla oli lauantaina iltapäivällä varsin iloinen ja lämmin tunnelma, kun aina yhtä ihastuttava kirjailija ja taidehistorioitsija Anna Kortelainen haastatteli kahta ihanaa naista, Pirkko Soinista ja Eppu Nuotiota. Ystävykset ovat kirjoittaneet yhdessä taidemaailmaan sijoittuvan dekkarin Nainen parvekkeella (Bazar). Romaanin idea rakentuu Albert Edelfeltin samannimisen maalauksen ympärille. Luin kirjan keväällä (aion kyllä vielä blogata siitä!) ja nautin kovasti erityisesti menneeseen Pariisiin sijoittuvista kohtauksista.

(Eppu Nuotio)

(Pirkko Soininen)

(Antti Tuomainen)

Antti Tuomaiseltakin on juuri ilmestynyt uusi romaani, Mies joka kuoli (Like Kustannus). Se on trilleri ja musta komedia menestyvästä sieniyrittäjästä (!), joka saa kuulla olevansa pitkällisen myrkkyaltistumisen uhri ja kuolevansa pian. Joo, pakko lukea! :)

(Leena Lehtolainen)

Leena Lehtolaisen pukuvalinta ihastutti: hänen mekossaan oli sama kuva kuin uusimman dekkarinsa Tiikerinsilmä (Tammi) kannessa. Vau! En ole lukenut Lehtolaista moneen vuoteen, mutta tästä Tiikerinsilmästä saattaisi olla hyvä jatkaa hänen tuotantonsa parissa, vaikka kirja onkin itsenäinen jatko-osa Henkivartija-trilogialle (jota en siis ole lukenut). Bloggaajakollega Amma on kirjasta ehtinyt jo blogatakin, ja hänen arvionsa lupaa hyvää: Amma toteaa, että Tiikerinsilmä on Lehtolaista parhaimmillaan.

(Tomi Kontio)

Tomi Kontio on paitsi yksi suosikkirunoilijoistani, myös erinomainen valokuvaaja. Messuhaastattelussa hän kertoili valokuvaajan ammatistaan, sekä yhdessä Markku Kaskelan kanssa laatimastaan teoksesta Puhuvan talon tarinoita (Avain, 2015), joka sijoittuu Roomaan.

(Jyrki Heino)

Jyrki Heino kirjoittaa aivan mahtavia historiallisia dekkareita, joissa 1700-luvun Turku herää eloon pienintäkin yksityiskohtaa myöten. Nyt häneltä on ilmestynyt uusi teos, Kelmit (Kustantamo S & S). Tuskin maltan odottaa, että saan sen luettavakseni!


Turun kirjamessujen kotimaisena teemana oli ensimmäistä kertaa kokonainen maakunta, Sanojen Satakunta. Satakuntalaisten osasto oli aivan upea, satumainen paikka. Osaston tiloissa olisi voinut viettää vaikka kuinka kauan aikaa upeita yksityiskohtia tutkiskellen.

En kuitenkaan tehnyt niin, vaan tässä vaiheessa alkoi ensimmäinen messupäivä olla pulkassa ja suuntasin yökyläilemään ihanan kummityttöni kotiin. Ilta kului rattoisasti koti-, kauppa- ja prinsessaleikkien parissa, ja joutuipa kummitäti jopa tanssimaan ja pelaamaan jalkapalloakin. :D Parasta tällaiselle kirjojenystävälle oli kuitenkin se, kun pääsin lukemaan lapselle ääneen. Lauantai-iltana luettiin klassikkosatuja, mutta messutuliaisena vein tytölle Tomi Kontion ja Elina Warstan lastenkirjan Koira nimeltään Kissa (Teos, 2015). Teos on ehtinyt herättää perheessä jo suurta ihastusta, ja palaankin kirjaan blogissa myöhemmin.

(Mike Pohjola)

Yksi syksyn kiinnostavimmista romaaneista on Mike Pohjolan uutuus 1827 (Gummerus), joka käsittelee Turun paloa. Suomen suurimman ja tärkeimmän kaupungin tuhosta ei ole aiemmin kirjoitettu yhtään romaania - ja tämä tuntuu aivan hämmästyttävältä, sillä aihehan on tavattoman kiinnostava ja herkullinen! Toivon ehtiväni Pohjolan romaanin pariin jo hyvinkin pian.

(Tommi Kinnunen)

Tommi Kinnunen on kirjoittanut jatkoa menestysromaanilleen Neljäntienristeys (WSOY, 2014). Turkulaislukiolaisten haastattelussa hän kertoili tästä uutuusteoksestaan Lopotti (WSOY). (Lienen Suomen ainoa kirjabloggaaja ja ylipäänsä ihminen, joka ei ole vielä lukenut edes Neljäntienristeystä. Se, samoin kuin Lopotti, odottaa täydellistä lukuhetkeä, sillä arvaan näiden olevan täysin "minun kirjojani".)

(Ville Laamanen ja Raija Oranen)

Poliittisen historian tutkija Ville Laamanen haastatteli Agricola-lavalla kirjailija Raija Orasta. Pitkän kirjailijanuran tehnyt Oranen on kirjoittanut romaaneja lukuisista todellisista historian henkilöistä, ja tällä kertaa vuorossa on ollut suomalainen oopperatähti Aino Ackté. Näin sekä historian että oopperan rakastajana on sanomattakin selvää, että Orasen Ackté! (Teos) on ehdottomasti tämän syksyn lukulistallani. ♥

(Riikka Pulkkinen)

Riikka Pulkkisen uutta romaania on varmasti moni kiihkeästi odottanut, niin minäkin. Paras mahdollinen maailma (Otava) ehti ilmestyä juuri messukauden alla. Sitä on arvioitu jo muun muassa Savon Sanomissa - ja arvion mukaan kirja kuulostaa kiehtovalta: ristiriitaiselta, kypsältä ja jotenkin erilaiselta Pulkkiselta. Toivon saavani romaanin luettavakseni pian.

Pulkkisen haastattelusta suuntasin yläkertaan kuuntelemaan Teemu Keskisarjaa, jolta on juuri ilmestynyt sotapäällikkö Carl Gustaf Emil Mannerheimin lapsuus- ja nuoruusvuosista kertova teos, Hulttio - Gustaf Mannerheimin painava nuoruus (Siltala). Jukola-sali oli tupaten täynnä väkeä, enkä saanut istumapaikaltani takarivistä yhtään kunnon kuvaa kirjailijasta, mutta muuten nautin haastattelusta sitäkin enemmän. Keskisarja on paitsi huikean hyvä kirjailija, myös loistava puhuja ja esiintyjä, ja häntä voisi kuunnella vaikka kuinka kauan. Myös Hulttio on erittäin korkealla sekä syksyn ostos-, että lukulistallani. ♥

(Roman Schatz ja Terhi Rannela)

Yksi vuoden hienoimmista historiallisista romaaneista on ollut Terhi Rannelan Lina Heydrichista, eli pelätyn SS-kenraalin leskestä kertova romaani Frau (Karisto). Teos on kiinnostanut lukijoita paljon, ja Rannela kertoikin Roman Schatzin haastattelussa, että hänellä on sovittuna Frauhun liittyviä kirjatilaisuuksia pitkälle ensi vuoden puolelle saakka. Ihan mahtavaa, etenkin näin nykypäivänä, kun keväällä ilmestynyt kirja on usein seuraavana syksynä jo muka vanha ja "menneen talven lumia". Schatzin ja Rannelan hyväntuulinen jutustelu oli mainiota kuunneltavaa: vaikka romaanin aihe on sangen raskas ja ahdistava, jäi haastattelusta hyvä ja iloinen mieli. :)


(Anna Kortelainen)

Sunnuntai-iltapäivänä oli Anna Kortelaisen vuoro muuntautua haastattelijasta haastateltavaksi. Hän kertoi tapansa mukaan eloisasti ja äärettömän mukaansatempaavasti uutuusromaanistaan Siemen (Tammi), joka sijoittuu kesän 1942 Viipuriin. Kirja vaikuttaa haikeankauniilta ja yksinkertaisesti lumoavalta. Tämänkin haluan ehdottomasti lukea pian!


Oma messupäiväni oli hyvä päättää kyyneleet silmissä. :) Agricola-lavalle nousi iltapäivällä muuan uskomaton rouva hehkuvan punaisissa hiuksissaan: 89-vuotias (!) Aira Samulin. Sauli Miettinen on kirjoittanut ja toimittanut Samulinista muhkean elämäkerran, jolla on hyvin osuva nimi: Uskomaton Aira Samulin (WSOY). Aira kertoili kirjan kirjoittamisprosessista ja ylipäätään elämästään, ja iloisena pulppuavan naurunsa lomassa lausui niin viisaita ja painavia sanoja, ettei niitä voinut kuivin silmin kuunnella. Olen joskus vuosia sitten lukenut Samulinin itsensä kirjoittamat muistelmateokset Soturi ja sunnuntailapsi (WSOY) ja Auringonpimennys (WSOY), ja ollut niistä todella vaikuttunut. Tämä uusin Aira-kirjakin on pakko saada lukea. ♥

*****

Turun kirjamessuista jäi iloinen, onnellinen ja kivasti kupliva olo - sekä sellainen messu-/kirjanälkä, että haluaisin:
1) lukea heti kaikki maailman kirjat, ja
2) jatkaa Helsingin jättimäisille kirjamessuille vaikka saman tien. Onneksi Helsingin messuihin ei ole enää kuin reilut kolme viikkoa. Syksyn kohokohtaa odotellessa Turun messut olivat erinomainen alkulämmittely, ja muutenkin hyvin järjestetty, lämminhenkinen ja kaikin puolin mainio kirjatapahtuma.

(Pääsin kirjamessuille bloggaripassilla - messujärjestäjälle suuri kiitos! ♥)

tiistai 20. syyskuuta 2016

Arvonta: Kaksi lippua Turun kirjamessuille

Syksyn kirjamessukausi käynnistyy reilun viikon kuluttua Turun kirjamessuilla. Tapahtuma järjestetään 30.9.-2.10. Turun Messukeskuksessa. Minäkin aion osallistua messuille - ja tämä onkin minulle ensimmäinen kerta, vaikka olen muuten kokenut kirjatapahtumakävijä ja Turku on kaupunkina varsin tuttu. :) Messujen pääteemoina ovat tänä vuonna Saksa ja Satakunta, ja samaan aikaan kirjamessujen kanssa Messukeskuksessa järjestetään myös Turun Ruoka- & Viinimessut. Viikonlopulle riittää siis runsaasti mielenkiintoista ohjelmaa laidasta laitaan.

(Kuvat kesältä 2015. Turussa on kaikenlaista ihanaa, esimerkiksi Turun taidemuseo ja tuomiokirkko, sekä hurmaava ravintola Tintå, josta on parin käynnin kokemuksella tullut yksi ehdottomista ravintolasuosikeistani.)

Sain Turun Kirjamessuilta kaksi ylimääräistä lippua (kiitos!), jotka arvon nyt kyseisistä messuista kiinnostuneiden lukijoideni kesken. Jos kahden messulipun paketti kiinnostaa, huikkaa postauksen kommenttilaatikkoon ja ilmoita samalla sähköpostiosoitteesi. Arvon liput sunnuntaina 25.9. klo 20, ja liput laitan postiin ensi maanantaina.

Eipä muuta kuin arpaonnea, ja mukavaa syystiistaita! ♥

*****

Lisäys sunnuntaina 25.9. klo 22:  Arvonta on nyt suoritettu Random.org-sivuston avulla, ja kaksi lippua Turun kirjamessuille voitti Karoliina Laakso, onnea! Laitan sinulle kohta sähköpostia. :)

Enää viisi yötä kirjamessukauden alkuun. Huippua! ♥

torstai 15. syyskuuta 2016

Kesäinen retki Porvooseen

Kesäloma loppui elokuun puolivälissä, ja arki alkoi sellaisella rytinällä, ettei blogille ole hetkeen riittänyt rahtustakaan aikaa tai energiaa. Täysi työaika ja vuorotyö sairaalassa yhdistettynä kasvatus- ja sosiaalitieteiden rinnakkaisiin perusopintoihin ja koira-arkeen näkyy olevan sellainen kombo, ettei 24 tuntia vuorokaudessa meinaa riittää, kun pitäisi vielä lisäksi hoitaa kotia, harrastaa ja nukkuakin jossain välissä. Hyvä kun olen jaksanut vähän lukea kaunoa kaiken muun ohessa. :) Mutta vaikka aika on kortilla, on nyt pakko palata blogiin pariin, sillä vieroitusoireet ovat hirmuiset, ja blogattavaa on kertynyt hurjasti. Koska kuukauden kirjoittamattomuuden jälkeen bloggaamistaidot tuntuvat olevan taas hieman ruosteessa, verryttelen paluupostauksen verran valokuvilla.

Teimme viime sunnuntaina ystäväni kanssa ex tempore -päiväretken rakkaaseen synnyinkaupunkiini, Porvooseen. Vaikka eletään syyskuun alkupuoliskoa, oli päivä suorastaan helteinen. Kirkonmäen puissa oli kuitenkin jo aavistus syksyä, ihanaa! ♥ Kuljetan teitä nyt kuvapostauksen verran porvoolaismaisemissa, ja palaan lähipäivinä. Luvassa on ainakin teatteria, taidetta ja jokunen uusi ja vanhempikin romaani. Kirjojen joukossa on jo sekin, joka lienee oman lukuvuoteni kirkkain (!) helmi, ja josta povaan F-voittajaa... Palaillaan! :)



















Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...